Uutisissa on eroja:
YLE
vs.
Helsingin Sanomat
tai:
MTV3
Tulee mieleen se ala-asteen kommunikaatioleikki, jossa jonossa seisovat kuiskaavat jonkin viestin seuraavan korvaan ja viesti muuttuu täysin matkalla jonon toiseen päähän.
tiistai 28. lokakuuta 2008
torstai 16. lokakuuta 2008
Nuorisotyötä ja mediaosaamista
Työstettyäni tekstiä mediakasvatuksen eri heimoista mieleeni palasi pari kirjan artikkelia, jotka käsittelivät mediakasvatusta nuorisotyössä (Sirkku Kotilaisen artikkeli) ja mediaosaamisen kahta eri tyyppiä (Lasse Lipposen artikkeli). Ensimmäinen oli erityisen kiinnostava lähinnä siksi, että luen laajana sivuaineenani nuorisotyötä ja -tutkimusta, ja toinen, koska se esitti jaon, joka olisi syytä ottaa huomioon mediakasvatuksen oppisisältöjä suunniteltaessa, jotta osattaisiin suhtautua kunkin yksittäisen asian opettamiseen tarkoituksenmukaisella tavalla.
Kotilainen muistutti, että medialla on oma osansa yksilön sosiaalisen ja symbolisen maailman rakentumisessa ja että aina on olemassa mahdollisuus sekä myönteiseen että kielteiseen kehitykseen. On tärkeää (kuten olen jo aiemminkin paasannut), että nuorille annetaan erilaisten toimintamuotojen puitteissa mahdollisuuksia rakentavaan identiteetin kehitykseen eikä perehdytä ainoastaan teknisiin mediataitoihin. Uudentyyppisen median maailmassa julkaisutoimintaa voi harrastaa periaatteessa kuka vain ja mielipiteiden julkituominen on myös teknisesti helppoa. Rohkaisu lienee kuitenkin paikallaan, koska tekninen helppous ei suinkaan takaa, että nuoret uskaltaisivat osallistua keskusteluun yhteiskunnasta tai mediasta, saati kiinnostuisivat näistä aiheista. Näppituntumani on, että ilman erityistä "patistelua" vuorovaikutteisuutta hyödynnetään lähinnä pelaamisen ja sosiaalisten yhteisöjen yhteydessä. Tällaista aktivointia Kotilainenkin käsittääkseni peräänkuulutti puhuessaan sosiokulttuurisesta innostamisesta, jolla pyritään vahvistamaan nuorten mediataitoja ja saamaan heidät tuottamaan itse mediasisältöjä. Syvennyttäessä mediasisältöjen tuottamiseen työstetään samalla omaa suhdetta mediaan.
Lipponen käsitteli artikkelissaan mediaosaamista jakaen sen kahteen tyyppiin: yleiseen mediaosaamiseen sekä paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Yleinen, tietoja ja taitoja painottava mediaosaaminen on jotakin sellaista, mitä voidaan oppia kuuntelemalla opettajan jorinoita vaikkapa siitä, että tekstejä tulee pyrkiä arvioimaan kriittisesti. Tämä opetus jää kuitenkin jollain tapaa vaille todellista sisältöä, ellei tiedollisesti opittua opita soveltamaan käytännössä. Käytännön soveltamisessa tarvitaankin sitten paikallista ja yhteisöllistä mediaosaamista, joita ei voi oppia kuin tekemällä ja osallistumalla. Varsinkin Internetin käyttöön nuorilla on kuitenkin yleensä varsin ennakkoluuloton asenne sekä aiempia sukupolvia paremmat tekniset valmiudet, koska tietotekniikka on ollut "luonnollinen" osa heidän elämäänsä pienestä pitäen. Tämän valossa nuorisotyön tulevaisuus näyttää mediakasvatuksen osalta hyvältä. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että Internetin valta-asema tuo mukanaan myös ei-toivottuja ilmiöitä. Voidaan kysyä esimerkiksi lisääntyykö nuorten huumeidenkäyttö väistämättä, kun (sekä oikeaa että väärää) tietoa on saatavilla huomattavasti entistä vaivattomammin ja verkkoyhteisöjä löytyy joka lähtöön, siis myös huumeidenkäyttöön liittyen, aimo joukko. Tätä uhkaa pahentaa tietenkin se, että suomalaisessa päihdekulttuurissa (myös nuorten) humalahakuinen alkoholinkäyttö on käsittämättömän hyväksyttyä ilmiselvistä ja merkittävistä haitoista huolimatta.
Kotilainen muistutti, että medialla on oma osansa yksilön sosiaalisen ja symbolisen maailman rakentumisessa ja että aina on olemassa mahdollisuus sekä myönteiseen että kielteiseen kehitykseen. On tärkeää (kuten olen jo aiemminkin paasannut), että nuorille annetaan erilaisten toimintamuotojen puitteissa mahdollisuuksia rakentavaan identiteetin kehitykseen eikä perehdytä ainoastaan teknisiin mediataitoihin. Uudentyyppisen median maailmassa julkaisutoimintaa voi harrastaa periaatteessa kuka vain ja mielipiteiden julkituominen on myös teknisesti helppoa. Rohkaisu lienee kuitenkin paikallaan, koska tekninen helppous ei suinkaan takaa, että nuoret uskaltaisivat osallistua keskusteluun yhteiskunnasta tai mediasta, saati kiinnostuisivat näistä aiheista. Näppituntumani on, että ilman erityistä "patistelua" vuorovaikutteisuutta hyödynnetään lähinnä pelaamisen ja sosiaalisten yhteisöjen yhteydessä. Tällaista aktivointia Kotilainenkin käsittääkseni peräänkuulutti puhuessaan sosiokulttuurisesta innostamisesta, jolla pyritään vahvistamaan nuorten mediataitoja ja saamaan heidät tuottamaan itse mediasisältöjä. Syvennyttäessä mediasisältöjen tuottamiseen työstetään samalla omaa suhdetta mediaan.
Lipponen käsitteli artikkelissaan mediaosaamista jakaen sen kahteen tyyppiin: yleiseen mediaosaamiseen sekä paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Yleinen, tietoja ja taitoja painottava mediaosaaminen on jotakin sellaista, mitä voidaan oppia kuuntelemalla opettajan jorinoita vaikkapa siitä, että tekstejä tulee pyrkiä arvioimaan kriittisesti. Tämä opetus jää kuitenkin jollain tapaa vaille todellista sisältöä, ellei tiedollisesti opittua opita soveltamaan käytännössä. Käytännön soveltamisessa tarvitaankin sitten paikallista ja yhteisöllistä mediaosaamista, joita ei voi oppia kuin tekemällä ja osallistumalla. Varsinkin Internetin käyttöön nuorilla on kuitenkin yleensä varsin ennakkoluuloton asenne sekä aiempia sukupolvia paremmat tekniset valmiudet, koska tietotekniikka on ollut "luonnollinen" osa heidän elämäänsä pienestä pitäen. Tämän valossa nuorisotyön tulevaisuus näyttää mediakasvatuksen osalta hyvältä. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että Internetin valta-asema tuo mukanaan myös ei-toivottuja ilmiöitä. Voidaan kysyä esimerkiksi lisääntyykö nuorten huumeidenkäyttö väistämättä, kun (sekä oikeaa että väärää) tietoa on saatavilla huomattavasti entistä vaivattomammin ja verkkoyhteisöjä löytyy joka lähtöön, siis myös huumeidenkäyttöön liittyen, aimo joukko. Tätä uhkaa pahentaa tietenkin se, että suomalaisessa päihdekulttuurissa (myös nuorten) humalahakuinen alkoholinkäyttö on käsittämättömän hyväksyttyä ilmiselvistä ja merkittävistä haitoista huolimatta.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Aikamme kuvia
Kuvia on vaikea välttää, oli sitten kotona tai lähti ulos. En juuri katso televisiota, joten en avannut sitä myöskään tehdäkseni "kuvattomuuskoetta"... Mainosten kyyläämistä olen oppinut välttämään jatkuvalla harjoittelulla, joka on saanut pontta sen hoksaamisesta, että kun kiinnitän huomiota samaan asiaan tarpeeksi monta kertaa, se tallentuu aivojeni pitkäaikaiseen muistiin, vaikka kyseessä olisi elämän kannalta täysin merkityksetön asia. En toki tarkoita, etteikö mainoskuvilla olisi merkitystä; vältän niitä myös siksi, että paitsi ajatus hyvin rajallisen aivokapasiteettini luvattomasta käyttöönotosta, minua häiritsee myös se, kun joskus huomaan avovaimoni - ilmeisesti mainosten uhrina - haluavan juuri tiettyä merkkituotetta, vaikka kyseessä olisi tuote, jonka merkillä ei ole mitään väliä (kuten vaikkapa samalta tehtaalta eri pakkaamon kautta samaan kauppaan päätyvä suklaapatukka, jonka toki erottaa merkkituotteesta erilaisen kääreen lisäksi huomattavasti korkeampi hinta). Mitä tulee mainoksiin mediakasvatuksen kannalta, olisin toivonut, että kurssilla olisi esitelty (vaikka sitten luvatta) mainoksia ja kaivettu niistä keinoja, joilla ne vetoavat alitajuntaamme ja tunteisiimme. Ymmärrän toki, että luennoitsijat eivät halua laittaa päätään vadille tekemällä laittomuuksia, mutta jälleen kerran laki ja etiikka ovat toisiaan vastassa mediakasvatusasioissa: oikeasti eettistä olisi mainostajien "oikeuksien" vaalimisen sijaan pikemminkin levittää tietoa siitä, miten mainosten kuvakielen käytöllä pyritään huijaamaan pahaa-aavistamattomia kuluttajia.
Kuvia löytyy toki muualtakin kuin mainoksista. Kävin Tamyn kulttuurijaoston järjestämällä graffitikierroksella ihailemassa hienoja (ja kauhistelemassa rumia) osoituksia graffitikulttuurin olemassaolosta Tampereella. Oppaaksi saadulta vanhan polven graffitimaalarilta kyseltiin jos jonkinmoisia kysymyksiä, mutta kuvaavaa oli, kuinka hän kielsi olevansa sitä mieltä, että graffitit olisivat lähtökohtaisesti kuvataidetta. Graffitimaalarille ei tuntunut olevan tärkeää ulkopuolisten "hyväksyttävyyden puitteissa" antama tunnustus, vaan alakulttuureille tyypilliseen malliin olennaista oli pikemminkin vertaisryhmä eli se, diggailiko "graffitiskene" omista tekeleistä. Hänelle graffitit vain "olivat" ilman sen suurempaa tarvetta miettiä niiden syvempää merkitystä. Visuaalinen ilmaisu ja esteettinen miellyttävyys oli tärkeintä. Tässä on mielestäni jotakin hyvin kaunista, koska olen jollain tapaa kyllästynyt siihen, miten analyyttiseksi treenattu mieli yrittää etsiä merkityksiä aivan kaikesta, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta. Joskus mieli lepää katsoessa kuvaa kuvana, analysoimatta sitä liikaa.
Tosiasia on, etten ole erityisesti edes seurannut kuvia tehtävänannon jälkeen. Olen lukenut lähinnä opiskeluun liittyviä kirjoja, joissa ei kuvilla mässäillä. Kuitenkin kuvien läpitunkevuus on niin ilmeistä, ettei niiltä voi välttyä, vaikka kävelisi vain viattomasti koulun kampusalueella. Nykyaikainen viestintä on niin kiinni kuvan tuomassa lisäarvossa, ettei kuvattomia julisteita juuri enää bongaa, mainoksista nyt puhumattakaan. Mainos, juliste, plakaatti tms. ilman kuvaa "hukkuu" ympäristöönsä eikä kykene erottumaan edukseen, koska näköaistiamme on vuosia totutettu valikoimaan lähempään tarkasteluun vain visuaalisesti kiinnostavimmat kohteet. Toisaalta edes mainonnassa kaikkien kuvien tarkoitus ei ole hyppiä silmille. Esimerkiksi yrityksen Internet-sivustolla kuvan tarkoituksena voi olla näyttää hillitty ja sivun ulkoasuun sulautuva, mutta luottamusta herättävä hymyilevä ihminen sivun ylälaidassa, kuitenkaan herättämättä niin paljon huomiota, että sivujen selaaja hoksaisi sen olevan propagandaa, jossa koetetaan saada potentiaalinen asiakas luomaan myönteinen mielleyhtymä yrityksestä tai sen tarjoamista palveluista tai tuotteista. Sivun teksti toimisi varmasti ilman kuviakin, mutta kuvilla höystettynä se toimii vielä tehokkaammin.
Kuvia löytyy toki muualtakin kuin mainoksista. Kävin Tamyn kulttuurijaoston järjestämällä graffitikierroksella ihailemassa hienoja (ja kauhistelemassa rumia) osoituksia graffitikulttuurin olemassaolosta Tampereella. Oppaaksi saadulta vanhan polven graffitimaalarilta kyseltiin jos jonkinmoisia kysymyksiä, mutta kuvaavaa oli, kuinka hän kielsi olevansa sitä mieltä, että graffitit olisivat lähtökohtaisesti kuvataidetta. Graffitimaalarille ei tuntunut olevan tärkeää ulkopuolisten "hyväksyttävyyden puitteissa" antama tunnustus, vaan alakulttuureille tyypilliseen malliin olennaista oli pikemminkin vertaisryhmä eli se, diggailiko "graffitiskene" omista tekeleistä. Hänelle graffitit vain "olivat" ilman sen suurempaa tarvetta miettiä niiden syvempää merkitystä. Visuaalinen ilmaisu ja esteettinen miellyttävyys oli tärkeintä. Tässä on mielestäni jotakin hyvin kaunista, koska olen jollain tapaa kyllästynyt siihen, miten analyyttiseksi treenattu mieli yrittää etsiä merkityksiä aivan kaikesta, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta. Joskus mieli lepää katsoessa kuvaa kuvana, analysoimatta sitä liikaa.
Tosiasia on, etten ole erityisesti edes seurannut kuvia tehtävänannon jälkeen. Olen lukenut lähinnä opiskeluun liittyviä kirjoja, joissa ei kuvilla mässäillä. Kuitenkin kuvien läpitunkevuus on niin ilmeistä, ettei niiltä voi välttyä, vaikka kävelisi vain viattomasti koulun kampusalueella. Nykyaikainen viestintä on niin kiinni kuvan tuomassa lisäarvossa, ettei kuvattomia julisteita juuri enää bongaa, mainoksista nyt puhumattakaan. Mainos, juliste, plakaatti tms. ilman kuvaa "hukkuu" ympäristöönsä eikä kykene erottumaan edukseen, koska näköaistiamme on vuosia totutettu valikoimaan lähempään tarkasteluun vain visuaalisesti kiinnostavimmat kohteet. Toisaalta edes mainonnassa kaikkien kuvien tarkoitus ei ole hyppiä silmille. Esimerkiksi yrityksen Internet-sivustolla kuvan tarkoituksena voi olla näyttää hillitty ja sivun ulkoasuun sulautuva, mutta luottamusta herättävä hymyilevä ihminen sivun ylälaidassa, kuitenkaan herättämättä niin paljon huomiota, että sivujen selaaja hoksaisi sen olevan propagandaa, jossa koetetaan saada potentiaalinen asiakas luomaan myönteinen mielleyhtymä yrityksestä tai sen tarjoamista palveluista tai tuotteista. Sivun teksti toimisi varmasti ilman kuviakin, mutta kuvilla höystettynä se toimii vielä tehokkaammin.
Mediakasvattajien heimot ja päättäjien mediaosaaminen
Viimeisellä luennolla esitettiin mediakasvattajien jaottelu neljään eri "heimoon". Jokaisella ryhmällä on tietysti vahvat ja heikot puolensa ja niinpä järkevään lopputulokseen päästäisiinkin vain, jos nämä neljä eri blokkia pyrkisivät hyötymään toistensa osaamisesta laittamalla viisaat päänsä yhteen. Pelkkää teknologista puolta painottavat unohtavat usein kriittisen näkökulman ja itse asiassa koko mediakasvatuksen, jos sen ymmärtää Buckinghamin (2003) määritelmän mukaan opetuksena mediasta. Pelkkää teknisten välineiden käytön opettamista pidän jopa vastuuttomana, koska nykyteknologia sisältää lukuisia riskejä, joihin olisi kiinnitettävä opetuksessa erityistä huomiota. Teknisen opetuksen aisapariksi tarvitaan kriittistä näkökulmaa, jotta opetus olisi eettisesti kestävää. Kulttuurinen puoli taas tarjoaa tarkkaa ja kuvailevaa tietoa kriittisen tarkastelun avuksi, sekä hyviä ideoita esim. vuorovaikutteisuuden kannalta. Oikeastaan kyseisistä heimoista kuvottaa vain suojelunäkökohtaa korostava kukkahattutätien leiri, ja sekin vain siksi, että se on totaalisen vieraantunut todellisuudesta ja siitä, mikä oikeasti vaikuttaa mihinkin ja mitä kautta. Tämä on ilmennyt esimerkiksi Internet-sensuurilakia säädettäessä, jolloin suojeluorientoituneet lastensuojelun asiantuntijat päästelivät ilmoille teknisiä asiantuntijoita raivon partaalle ajaneita aivopieruja, jotka kumpusivat täydellisestä ymmärtämättömyydestä, mitä tulee Internetin teknisiin ratkaisuihin.
Päätöksenteon kannalta onkin erittäin ongelmallista, että sen yhteydessä tiettyjä "moraalisesti arvostettuja" tahoja (esim. Pelastakaa Lapset ja MLL lapsipornofarssin yhteydessä) kuunneltaessa ei oteta huomioon heidän heikkoa tietotasoaan käsillä olevasta aiheesta, koska ei haluta ottaa riskiä leimaantumisesta epäilyttävän asian kannattajiksi. (Pelko on tietysti aiheellinen, sillä poliittisia leimasimia käytetään surutta vastustajien mustamaalaamiseksi.) Muun muassa tämänkaltaisen harhaisuuden hyödyntämisen avulla lapsipornokeskusteluksi käännetty sananvapaus vs. sensuuri -keskustelu saatiin valtamediassa käsittämättömän yksisilmäiseksi ja kansalaisille iskostui harhakäsitys siitä, että (käsittääkseni Suomen perustuslakia rikkovan) sensuurilain avulla voitaisiin jotenkin vaikeuttaa pedofiilien toimintaa ja lapsipornon levitystä Internetissä. Osaltaan tähän vaikuttivat edellämainitut arvostetut tahot, jotka suolsivat julkisuuteen väärää tietoa - tuskin tahallaan, mutta ottamatta teknisistä asioista selvää ja uskottuaan sokeasti lain puolesta lobbaavien valheita - pelaten näin kansalaisten yksityisyyttä rajoittavaa lakia ajaneiden pussiin.
Jälkeenpäinhän tuli ilmi, että suurella osalla sensuurilistan sisältämistä osoitteista ei ole mitään tekemistä lapsipornon kanssa ja että listalle oli lainvastaisesti lisätty poliittista kritiikkiä ja faktatietoa aiheesta esittänyt, tietoverkkojen asiantuntijan ylläpitämä sivusto. Tämä ei voinut tulla kovin monelle yllätyksenä, jos otetaan huomioon, että sensuurilistaa päivittää mielivaltaisesti yksi poliisi, jota ei käytännössä valvo kukaan.
Päätöksenteon kannalta onkin erittäin ongelmallista, että sen yhteydessä tiettyjä "moraalisesti arvostettuja" tahoja (esim. Pelastakaa Lapset ja MLL lapsipornofarssin yhteydessä) kuunneltaessa ei oteta huomioon heidän heikkoa tietotasoaan käsillä olevasta aiheesta, koska ei haluta ottaa riskiä leimaantumisesta epäilyttävän asian kannattajiksi. (Pelko on tietysti aiheellinen, sillä poliittisia leimasimia käytetään surutta vastustajien mustamaalaamiseksi.) Muun muassa tämänkaltaisen harhaisuuden hyödyntämisen avulla lapsipornokeskusteluksi käännetty sananvapaus vs. sensuuri -keskustelu saatiin valtamediassa käsittämättömän yksisilmäiseksi ja kansalaisille iskostui harhakäsitys siitä, että (käsittääkseni Suomen perustuslakia rikkovan) sensuurilain avulla voitaisiin jotenkin vaikeuttaa pedofiilien toimintaa ja lapsipornon levitystä Internetissä. Osaltaan tähän vaikuttivat edellämainitut arvostetut tahot, jotka suolsivat julkisuuteen väärää tietoa - tuskin tahallaan, mutta ottamatta teknisistä asioista selvää ja uskottuaan sokeasti lain puolesta lobbaavien valheita - pelaten näin kansalaisten yksityisyyttä rajoittavaa lakia ajaneiden pussiin.
Jälkeenpäinhän tuli ilmi, että suurella osalla sensuurilistan sisältämistä osoitteista ei ole mitään tekemistä lapsipornon kanssa ja että listalle oli lainvastaisesti lisätty poliittista kritiikkiä ja faktatietoa aiheesta esittänyt, tietoverkkojen asiantuntijan ylläpitämä sivusto. Tämä ei voinut tulla kovin monelle yllätyksenä, jos otetaan huomioon, että sensuurilistaa päivittää mielivaltaisesti yksi poliisi, jota ei käytännössä valvo kukaan.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Luennoilta kielen päälle jäänyttä...
Koska olen katkera, mutta vähä-älyinen, jää aina jotakin nasevaa sanomatta, kun siihen olisi tilaisuus. Tämä tunne on jokaiselle tuttu siitä, kun joku on sanonut jotakin sarkastista päivällä ja nukkumaan mennessä päässä välähtää se täydellinen repliikki tilanteeseen, joka on auttamattomasti ohi. Tämän kirjoituksen siis omistan niille asioille, jotka olisi pitänyt kyetä verbalisoimaan ajoissa, mutta hitaat aivoni eivät kyenneet käsittelemään sisään tulvinutta tietoa ilman alitajuisten (mutta valitettavan pitkää hauduttelua vaativien) prosessien apua.
Ensin tulee mieleen luento, jolla keskustelimme Idols-ohjelmasta. Heitin toki tapani mukaan enemmän tai vähemmän törkeitä kannanottoja, mutta silti jäi kaivamaan se, etten vastannut vanhemman naishenkilön esittämään (sinällään järkeenkäypään) kommenttiin. Hän kun kiinnitti huomiota siihen, miten pätemisentarpeessa kieriskelevät (korkeakoulutetut) ihmiset halveksivat Idolsia tai muuta vastaavaa ohjelmaa halutessaan profiloitua sellaisiksi, jotka eivät katso ”hömppää” eli hyödytöntä ohjelmaa. Hänellä oli järkevä kysymys: ”Miksi emme saisi nauttia nykyaikaisesta viihteestä?” Omassa tapauksessani kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö voisi sallia itselleni hyödytöntä hupia. Kokemani vastenmielisyys Idolsia kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että koko ohjelmaformaatti perustuu hyväksikäytölle. Hyväksikäytetyiksi joutuvat toisaalta katsojat, toisaalta ohjelmaan osallistuvat nuoret (unohtamatta tietenkään vastoin parempaa tietoa levyjä laadukkaiksi luulevia ja sen myötä roposensa kankkulan kaivoon heittäviä kuluttajia). Tietenkin kaikki edellisistä hyväksikäytön uhreista ovat autuaan tietämättömiä tästä. Internetin epäkorrekteista sanonnoista tätä ilmiötä kuvannee parhaiten fraasi ”brainfuck – when u see it, you’ll shit bricks!” (eli ”et näe, mitä et odota näkeväsi”). Miten hyväksikäyttö sitten toimii? Osallistujat elättelevät toiveita pääsystä julkisuuden loputtomaan riemuun, josta tämänkaltaisten ohjelmien tuottama henkilönpalvonta luo illuusion. Esikarsinnassa raadin eteen valitaan huonoimmat ja parhaimmat, jotta ohjelman sosiaaliset funktiot, nolaaminen ja palvominen, suoritettaisiin asianmukaisesti. Huonoimmat nolataan julkisesti, joka voi monilla huumorimielellä kisaan lähteneillä olla tavoitteenakin; joidenkin mielestä kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. He kuitenkin jättävät pienen esiintymispalkkion saadessaan (oletan, että he saavat jotakin) huomiotta sen, kuinka massiiviset voitot tuotantoyhtiö repii heidän nolaamisestaan. Toisin sanoen työntekijän selkänahka venyy ja paukkuu, mutta voitot käärii joku aivan muu, jonka ainoa saavutus asiaan liittyen on ollut ostaa ulkomailta formaatti, joka mahdollistaa kyseisen (mutta kyseenalaisen) toiminnan. Onnistuneet joutuvat hyväksikäytön kohteiksi, koska he sitoutuvat levyttämään juuri sitä musiikkia, jota musiikkijätti Sony BMG haluaa heidän levyttävän (eli sellaista, jonka se arvelee parhaiten myyvän). Koska musiikin täytyy olla helposti pureskeltavaa, jotta se menisi kaupaksi, sen tekijöiden (jotka tietenkin ovat alan ammattilaisia ja laulajalle ennestään tuntemattomia ihmisiä) täytyy unohtaa tyystin kaikki taiteellinen kunnianhimo ja omaperäisyys. Toisin sanoen laulaja sitoutuu levyttämään merkityksetöntä höpönlöpöä, mikä vesittää hänen mahdollisuutensa tulla joskus vakavasti otetuksi laulajaksi. Viimeisenä, mutta vähäpätöisimpinä tulevat katsojat, joita käytetään hyväksi uskottelemalla hillittömän hypen avulla heille, että on hienoa ja vuorovaikutteista lahjoittaa rahaa hyväksikäyttäjälle, kunhan samalla pääsee vaikuttamaan siihen, kuka voittaa eniten hyväksikäytettävän piruparan paikan. Yksittäisinä hyväksikäyttötapauksina nämä ovat ehkä vähäisiä, mutta näillä vapaaehtoisten vedätettävien määrillä likaista rahaa kertyy käsittämätön määrä. Toinen vapaaehtoisten idioottien ryhmä on tietenkin huonojen levyjen ostajat, jotka menevät massiivisen mainonnan myötä retkuun. ”Pakko sen on olla hyvä ku kaikki siitä puhuu!” Koska tuollaiset musiikinvihaajat käyvät hermoilleni, taidan protestiksi liittyä Internet-vihayhteisöön.
Toinen luentomuisto liittyy tekijänoikeuksiin, joista puhuttaessa en taaskaan onnistunut pitämään turpaani tukossa, mutten myöskään onnistunut kiteyttämään ajatuksiani järkevällä tavalla. Luennolla tekijänoikeuksista puhuttiin kuivan ”asiallisesti” ja niitä käsiteltiin lähinnä lain näkökulmasta. Nykyisin asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä lakia on julkisesti kritisoitu varsin hyväksyttävin argumentein. Muutama vuosi sitten säädettyä (täysin sutta) tekijänoikeuslakia valmisteltaessa ei toistuvista yhteydenotoista huolimatta suostuttu kuulemaan kansalaisjärjestö Electronic Frontier Finlandia eli tuttavallisemmin EFFI:a, joka on omistautunut puolustamaan kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia”. EFFI:n sijaan kuultiin edustajia lukuisista eri tekijänoikeusjärjestöistä, joilla on oma lehmä ojassa. Esimerkiksi ÄKT (Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat) kampanjoi lain hyväksymisen puolesta esittämällä suoria valheita siitä, mitä laki käytännössä tarkoittaisi kuluttajan kannalta. Laki hyväksyttiin suomalaisessa hengessä eli herättelemättä turhaan tarpeettomalla medianäkyvyydellä kansalaisia vaatimaan oikeusturvansa säilyttämistä. Eihän kansan sovi sekaantua lakien säätämiseen, kun ”asioiden käsittely on vielä kesken” (tämän esittäjänsä näkemyksiä hyvin kuvaavan aivopierun tosin päästi pääministerimme Matti ”Anteeksi” Vanhanen vasta paljon myöhemmin). Nykyisin olisin rikollinen, jos ostaisin kopiosuojatun levyn ja murtaisin sen kopiosuojauksen kopioidakseni levyn tietokoneen ja kannettavan soittimen ymmärtämään muotoon. Tästä syystä en osta kyseisellä tavalla rikottuja levyjä, vaan lataan ne netistä. En voi tukea Sony BMG:tä, koska sillä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Sony BMG on yksi neljästä rapakon takana toimivan (ÄKT:ta vastaavan) levyjättien perustaman tekijänoikeusjärjestö RIAA:n (Record Industry Association of America) jäsenestä (muut ovat EMI, Universal ja Warner). RIAA on lobbausjärjestö, joka on vuosien saatossa tehnyt jos jonkinmoista laitonta ja hämärää tekijänoikeuksien puolustamisen varjolla. Sony BMG taas jäi tänä vuonna kiinni tekijänoikeuslain rikkomisesta ja yritti sen jälkeen vieläpä saada asiasta vihiä saaneen ranskalaisen lehden vaikenemaan asiasta. Jos tekijänoikeuksia eivät kunnioita edes niiden kunnioittamista vaativat tahot, miksi minun pitäisi? Tekijänoikeusjärjestöt yrittävät turhaan hillitä teknologisia mullistuksia, jotka määrittävät tiedonvälityksen peruskiviä uudestaan. Olen mieluummin edistyksellisten matkassa ja nautin vapaasta tiedonvälityksestä...
Ensin tulee mieleen luento, jolla keskustelimme Idols-ohjelmasta. Heitin toki tapani mukaan enemmän tai vähemmän törkeitä kannanottoja, mutta silti jäi kaivamaan se, etten vastannut vanhemman naishenkilön esittämään (sinällään järkeenkäypään) kommenttiin. Hän kun kiinnitti huomiota siihen, miten pätemisentarpeessa kieriskelevät (korkeakoulutetut) ihmiset halveksivat Idolsia tai muuta vastaavaa ohjelmaa halutessaan profiloitua sellaisiksi, jotka eivät katso ”hömppää” eli hyödytöntä ohjelmaa. Hänellä oli järkevä kysymys: ”Miksi emme saisi nauttia nykyaikaisesta viihteestä?” Omassa tapauksessani kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö voisi sallia itselleni hyödytöntä hupia. Kokemani vastenmielisyys Idolsia kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että koko ohjelmaformaatti perustuu hyväksikäytölle. Hyväksikäytetyiksi joutuvat toisaalta katsojat, toisaalta ohjelmaan osallistuvat nuoret (unohtamatta tietenkään vastoin parempaa tietoa levyjä laadukkaiksi luulevia ja sen myötä roposensa kankkulan kaivoon heittäviä kuluttajia). Tietenkin kaikki edellisistä hyväksikäytön uhreista ovat autuaan tietämättömiä tästä. Internetin epäkorrekteista sanonnoista tätä ilmiötä kuvannee parhaiten fraasi ”brainfuck – when u see it, you’ll shit bricks!” (eli ”et näe, mitä et odota näkeväsi”). Miten hyväksikäyttö sitten toimii? Osallistujat elättelevät toiveita pääsystä julkisuuden loputtomaan riemuun, josta tämänkaltaisten ohjelmien tuottama henkilönpalvonta luo illuusion. Esikarsinnassa raadin eteen valitaan huonoimmat ja parhaimmat, jotta ohjelman sosiaaliset funktiot, nolaaminen ja palvominen, suoritettaisiin asianmukaisesti. Huonoimmat nolataan julkisesti, joka voi monilla huumorimielellä kisaan lähteneillä olla tavoitteenakin; joidenkin mielestä kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. He kuitenkin jättävät pienen esiintymispalkkion saadessaan (oletan, että he saavat jotakin) huomiotta sen, kuinka massiiviset voitot tuotantoyhtiö repii heidän nolaamisestaan. Toisin sanoen työntekijän selkänahka venyy ja paukkuu, mutta voitot käärii joku aivan muu, jonka ainoa saavutus asiaan liittyen on ollut ostaa ulkomailta formaatti, joka mahdollistaa kyseisen (mutta kyseenalaisen) toiminnan. Onnistuneet joutuvat hyväksikäytön kohteiksi, koska he sitoutuvat levyttämään juuri sitä musiikkia, jota musiikkijätti Sony BMG haluaa heidän levyttävän (eli sellaista, jonka se arvelee parhaiten myyvän). Koska musiikin täytyy olla helposti pureskeltavaa, jotta se menisi kaupaksi, sen tekijöiden (jotka tietenkin ovat alan ammattilaisia ja laulajalle ennestään tuntemattomia ihmisiä) täytyy unohtaa tyystin kaikki taiteellinen kunnianhimo ja omaperäisyys. Toisin sanoen laulaja sitoutuu levyttämään merkityksetöntä höpönlöpöä, mikä vesittää hänen mahdollisuutensa tulla joskus vakavasti otetuksi laulajaksi. Viimeisenä, mutta vähäpätöisimpinä tulevat katsojat, joita käytetään hyväksi uskottelemalla hillittömän hypen avulla heille, että on hienoa ja vuorovaikutteista lahjoittaa rahaa hyväksikäyttäjälle, kunhan samalla pääsee vaikuttamaan siihen, kuka voittaa eniten hyväksikäytettävän piruparan paikan. Yksittäisinä hyväksikäyttötapauksina nämä ovat ehkä vähäisiä, mutta näillä vapaaehtoisten vedätettävien määrillä likaista rahaa kertyy käsittämätön määrä. Toinen vapaaehtoisten idioottien ryhmä on tietenkin huonojen levyjen ostajat, jotka menevät massiivisen mainonnan myötä retkuun. ”Pakko sen on olla hyvä ku kaikki siitä puhuu!” Koska tuollaiset musiikinvihaajat käyvät hermoilleni, taidan protestiksi liittyä Internet-vihayhteisöön.
Toinen luentomuisto liittyy tekijänoikeuksiin, joista puhuttaessa en taaskaan onnistunut pitämään turpaani tukossa, mutten myöskään onnistunut kiteyttämään ajatuksiani järkevällä tavalla. Luennolla tekijänoikeuksista puhuttiin kuivan ”asiallisesti” ja niitä käsiteltiin lähinnä lain näkökulmasta. Nykyisin asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä lakia on julkisesti kritisoitu varsin hyväksyttävin argumentein. Muutama vuosi sitten säädettyä (täysin sutta) tekijänoikeuslakia valmisteltaessa ei toistuvista yhteydenotoista huolimatta suostuttu kuulemaan kansalaisjärjestö Electronic Frontier Finlandia eli tuttavallisemmin EFFI:a, joka on omistautunut puolustamaan kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia”. EFFI:n sijaan kuultiin edustajia lukuisista eri tekijänoikeusjärjestöistä, joilla on oma lehmä ojassa. Esimerkiksi ÄKT (Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat) kampanjoi lain hyväksymisen puolesta esittämällä suoria valheita siitä, mitä laki käytännössä tarkoittaisi kuluttajan kannalta. Laki hyväksyttiin suomalaisessa hengessä eli herättelemättä turhaan tarpeettomalla medianäkyvyydellä kansalaisia vaatimaan oikeusturvansa säilyttämistä. Eihän kansan sovi sekaantua lakien säätämiseen, kun ”asioiden käsittely on vielä kesken” (tämän esittäjänsä näkemyksiä hyvin kuvaavan aivopierun tosin päästi pääministerimme Matti ”Anteeksi” Vanhanen vasta paljon myöhemmin). Nykyisin olisin rikollinen, jos ostaisin kopiosuojatun levyn ja murtaisin sen kopiosuojauksen kopioidakseni levyn tietokoneen ja kannettavan soittimen ymmärtämään muotoon. Tästä syystä en osta kyseisellä tavalla rikottuja levyjä, vaan lataan ne netistä. En voi tukea Sony BMG:tä, koska sillä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Sony BMG on yksi neljästä rapakon takana toimivan (ÄKT:ta vastaavan) levyjättien perustaman tekijänoikeusjärjestö RIAA:n (Record Industry Association of America) jäsenestä (muut ovat EMI, Universal ja Warner). RIAA on lobbausjärjestö, joka on vuosien saatossa tehnyt jos jonkinmoista laitonta ja hämärää tekijänoikeuksien puolustamisen varjolla. Sony BMG taas jäi tänä vuonna kiinni tekijänoikeuslain rikkomisesta ja yritti sen jälkeen vieläpä saada asiasta vihiä saaneen ranskalaisen lehden vaikenemaan asiasta. Jos tekijänoikeuksia eivät kunnioita edes niiden kunnioittamista vaativat tahot, miksi minun pitäisi? Tekijänoikeusjärjestöt yrittävät turhaan hillitä teknologisia mullistuksia, jotka määrittävät tiedonvälityksen peruskiviä uudestaan. Olen mieluummin edistyksellisten matkassa ja nautin vapaasta tiedonvälityksestä...
torstai 2. lokakuuta 2008
Medialukutaitoa ja -halua?
Paastolle muka pitäisi alkaa... Höpö höpö! Edellinen välitehtäväkin on tekemättä. Oman medialukutaidon arviointi on jotenkin ahdistanut, koska toisaalta pidän itseäni varsin kriittisenä ja taidokkaana mediankäyttäjänä, mutta toisaalta mietin, saattaako ylimielisyyteni kampittaa minut yllättäen.
Ongelmanani ei ole se, etten osaisi tuottaa luettavaa tekstiä tai etten hallitsisi uuden median teknistä käyttöä. Koen olevani melko taitava mediankäyttäjä sen suhteen, että suhtaudun yleensä lukemaani ja näkemääni kriittisesti. Pyrin reflektoimaan eteen tulevaa informaatiota minulla jo olevan aiemman tiedon pohjalta ja arvioimaan sen luotettavuutta. Myös tilanne, jossa jollakulla on hyvä motiivi antaa väärää tietoa käsillä olevasta aiheesta, nostaa esiin lievää vainoharhaisuutta. Tai ehkä se on tervettä tässä maailmassa, jossa monesti ilmiön todellista olemusta tärkeämmäksi koetaan se, miltä jokin asia vaikuttaa pinnallisesti.
Potentiaalisesti epäluotettavan informaation keskellä luovimiseen tarvitsee mediastrategioita. Esimerkiksi netin käyttöä uutislähteenä helpottaa se, että ylläpitää mielessään jonkinlaista arvoasteikkoa eri uutispalvelujen luotettavuudesta: Yleisradion uutisiin voi yleensä luottaa kun taas tiettyjen nettilehtien toimittajat tuntuvat tekevän kirjoitusvirheitä viliseviä juttujaan saatuaan unessa näyn siitä, että jotakin kiinnostavaa on tapahtunut. Tietenkin omaa arvoasteikkoaan pitää tarkistaa, jos tarvetta siihen ilmenee. Itse olen huomannut tällaisen suodatuksen seurauksena luottavani lopulta eniten sellaiseen mediaan, jolla ei juuri ole kaupallisia intressejä vaikuttamassa tiedonvälitykseen. Sellainen media ei esimerkiksi todennäköisesti jätä julkaisematta juttua aiheesta x siksi, että se saattaisi vahingoittaa jonkun sille mainosrahaa syytävän yrityksen imagoa. Intressejä on tietysti muutakin laatua kuin kaupallisia... Mielestäni ainakin poliittinen puolueellisuus on kuitenkin helpompaa tunnistaa tekstistä kuin toimittajan puutteellinen ammattietiikka.
Huomioni kiinnittyy kuitenkin yhteen asiaan media-asenteissani. Suhtaudun intohimoisen halveksuvasti tiettyjä nykyaikaisen median muotoja ja ilmiöitä kohtaan. En voi sietää tosi-TV:tä enkä juorulehtiä. Brändiajattelu sekä julkisuuden ihannointi saa oksennusrefleksini heräämään. Tämä on tietysti täysin oman arvomaailmani mukaista, eikä se sinällään minua haittaa. Olen mieluusti ilman Big Brotheria, Idolsia ja muita sirkushuveja, joiden olemassaolo ja suosio edellyttää arvostelukyvyttömien uhrilampaiden ja katsojien hyväksikäyttöä. Antipatialla on kuitenkin sekin puoli, että se estää tutustumasta ilmiöihin sen tarkemmin, jolloin tietoni niistä jäävät samalle asteelle kuin angstiteinin argumentaatio tämän esittäessä äidilleen vastalauseita huoneen siivoamiseen kohdistuneesta vaatimuksesta. Voiko uskottavasti väittää osaavansa lukea, ellei suostu edes avaamaan kirjaa? No, toisaalta aikaa tuntuu olevan tärkeillekin asioille aina liian vähän, joten miksi tuhlata aikaansa sellaiseen, mistä ei pidä.
Oman medialukutaitoni ruotimisen vaikeus ja tavallaan hyvään vauhtiin päässeen tekstin johtoajatuksen kadottaminen saa kuitenkin minut jälleen uskomaan, että mediakompetenssini on olematon ja että minun tulisi olla koulun penkillä opettelemassa medialukutaidon alkeita. Tästä mediahermoromahduksesta toivuttuani koen myös olevani muuten valmis paastoon, mutta on yksi asia, joka kaivelee vielä. TV:tä en kai olisi katsonut muutenkaan ja tuskin kuolen myöskään päivään ilman uutisia. Internetin törkyä en ainakaan tarvitse joka päivä... mutta musiikista en luovu!
Ongelmanani ei ole se, etten osaisi tuottaa luettavaa tekstiä tai etten hallitsisi uuden median teknistä käyttöä. Koen olevani melko taitava mediankäyttäjä sen suhteen, että suhtaudun yleensä lukemaani ja näkemääni kriittisesti. Pyrin reflektoimaan eteen tulevaa informaatiota minulla jo olevan aiemman tiedon pohjalta ja arvioimaan sen luotettavuutta. Myös tilanne, jossa jollakulla on hyvä motiivi antaa väärää tietoa käsillä olevasta aiheesta, nostaa esiin lievää vainoharhaisuutta. Tai ehkä se on tervettä tässä maailmassa, jossa monesti ilmiön todellista olemusta tärkeämmäksi koetaan se, miltä jokin asia vaikuttaa pinnallisesti.
Potentiaalisesti epäluotettavan informaation keskellä luovimiseen tarvitsee mediastrategioita. Esimerkiksi netin käyttöä uutislähteenä helpottaa se, että ylläpitää mielessään jonkinlaista arvoasteikkoa eri uutispalvelujen luotettavuudesta: Yleisradion uutisiin voi yleensä luottaa kun taas tiettyjen nettilehtien toimittajat tuntuvat tekevän kirjoitusvirheitä viliseviä juttujaan saatuaan unessa näyn siitä, että jotakin kiinnostavaa on tapahtunut. Tietenkin omaa arvoasteikkoaan pitää tarkistaa, jos tarvetta siihen ilmenee. Itse olen huomannut tällaisen suodatuksen seurauksena luottavani lopulta eniten sellaiseen mediaan, jolla ei juuri ole kaupallisia intressejä vaikuttamassa tiedonvälitykseen. Sellainen media ei esimerkiksi todennäköisesti jätä julkaisematta juttua aiheesta x siksi, että se saattaisi vahingoittaa jonkun sille mainosrahaa syytävän yrityksen imagoa. Intressejä on tietysti muutakin laatua kuin kaupallisia... Mielestäni ainakin poliittinen puolueellisuus on kuitenkin helpompaa tunnistaa tekstistä kuin toimittajan puutteellinen ammattietiikka.
Huomioni kiinnittyy kuitenkin yhteen asiaan media-asenteissani. Suhtaudun intohimoisen halveksuvasti tiettyjä nykyaikaisen median muotoja ja ilmiöitä kohtaan. En voi sietää tosi-TV:tä enkä juorulehtiä. Brändiajattelu sekä julkisuuden ihannointi saa oksennusrefleksini heräämään. Tämä on tietysti täysin oman arvomaailmani mukaista, eikä se sinällään minua haittaa. Olen mieluusti ilman Big Brotheria, Idolsia ja muita sirkushuveja, joiden olemassaolo ja suosio edellyttää arvostelukyvyttömien uhrilampaiden ja katsojien hyväksikäyttöä. Antipatialla on kuitenkin sekin puoli, että se estää tutustumasta ilmiöihin sen tarkemmin, jolloin tietoni niistä jäävät samalle asteelle kuin angstiteinin argumentaatio tämän esittäessä äidilleen vastalauseita huoneen siivoamiseen kohdistuneesta vaatimuksesta. Voiko uskottavasti väittää osaavansa lukea, ellei suostu edes avaamaan kirjaa? No, toisaalta aikaa tuntuu olevan tärkeillekin asioille aina liian vähän, joten miksi tuhlata aikaansa sellaiseen, mistä ei pidä.
Oman medialukutaitoni ruotimisen vaikeus ja tavallaan hyvään vauhtiin päässeen tekstin johtoajatuksen kadottaminen saa kuitenkin minut jälleen uskomaan, että mediakompetenssini on olematon ja että minun tulisi olla koulun penkillä opettelemassa medialukutaidon alkeita. Tästä mediahermoromahduksesta toivuttuani koen myös olevani muuten valmis paastoon, mutta on yksi asia, joka kaivelee vielä. TV:tä en kai olisi katsonut muutenkaan ja tuskin kuolen myöskään päivään ilman uutisia. Internetin törkyä en ainakaan tarvitse joka päivä... mutta musiikista en luovu!
perjantai 26. syyskuuta 2008
Medialaskeuma ja puoliintumisaika
Median seuraaminen saa uskomaan vanhan sananlaskun "tieto lisää tuskaa" osuvan naulan kantaan. Vaikka itse asia tuntuukin vähintään ahdistavalta, olin kuitenkin tyytyväinen, että Helsingin Sanomissa käsiteltiin mielestäni tärkeää asiaa, suomalaisnuorten polarisoitunutta sosiaalista kenttää. Siis sitä, että suosituilla on ympärillään paljon ihmisiä, mutta kymmenesosalla ei ketään. (Tietenkin tällaista pilkkufetisistiä karmaisi se, että laadukkaana pidetyn lehden jutussa jo toinen sana oli kirjoitettu väärin ja että toisesta lauseesta puuttui kieltosana. Tälläkö lapset opetetaan lukemaan?) Kiusaaminenkin on kouluissa vain lisääntynyt...
Tietenkin kommenteissa joku verenhimoinen lukija pyrki heti alkuun siirtämään tappamiseen päätyneiden koulukiusattujen syyllisyystaakan kiusaajien ja jopa opettajien harteille. Onneksi jokunen opettaja toi keskusteluun järjen ääntä huomauttamalla esimerkiksi siitä, miten vaikeaa opettajan on puuttua kiusaamiseen silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät myönnä lapsensa syyllistyneen mihinkään väärään. Myös sen itsestäänselvyyden joku mainitsi, että opettajiinkin mahtuu välinpitämättömiä tapauksia, joiden ei pitäisi olla alalla, koska eivät ole valmiita sitoutumaan terveen oppimisympäristön luomiseen ja ylläpitoon.
Tämä ei ole kuitenkaan se aihe, joka sai minut tänään huolestumaan median vaikutuksista lasten ja nuorten maailmankuvaan. Toisessa jutussa kerrotaan, miten kolmen teinitytön ryhmä oli ryöstänyt ja pahoinpidellyt nuorempia tyttöjä. Uhrit oli pakotettu riisuuntumaan ja heistä oli otettu valokuvia kännykkäkameralla. Poliisi arveli kuvien olevan jo levityksessä. Sinällään myönteinen asia, pienimuotoisen julkaisutoiminnan helpottuminen ja arkipäiväistyminen tuo mukanaan myös karuja puolia. Myös kiusaamiselle avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia. Toki "virtuaalikiusaaminen" on aiemminkin ollut mahdollista, mutta tässä tapauksessa se konkretisoituu jotenkin erityisen kuvottavalla tavalla: nuoret tytöt käyttävät rankkaa fyysistä väkivaltaa ja pyrkivät vielä lisäämään uhriensa kärsimystä häpäisemällä näitä julkisesti.
Internet on siinä mielessä riskialtis tiedonvälityksen muoto, että vaikkapa jollekin www-sivulle kerran vuodettua sisältöä on erittäin vaikeaa ellei jopa täysin mahdotonta saada poistettua kierrosta, koska jos sisältö jotakuta kiinnostaa, sen voi vapaasti kopioida ja levittää sitä edelleen, vaikkapa toisella www-sivustolla tai muissa Internet-palveluissa. Tätä asiaa voi tuskin liikaa painottaa mediakasvatuksessa. Valitettavasti tämä tarkoittaa kiusattujen kannalta sitä, että on paikkoja, joissa tapahtuvaan kiusaamiseen ei voi kukaan tehokkaasti puuttua, vaikka haluaisi. Kunnianloukkauksesta voi oikeastaan jäädä kiinni vain, jos tekee sen omalla nimellään, kuten Seppo Lehto... Onkin erittäin vaikea keksiä, miten tästä pitäisi puhua nuorille. Nuoret myös osaavat lukea näistä tapahtumista. Käykö heille samoin kuin itselleni Jokelan jälkeen: entä jos seuraava vastaava tapaus ei tunnukaan enää niin pahalta, kun siihen on turtunut? Tosiasia on, että uhrit voivat löytää kymmenenkin vuoden päästä netistä kuvan itsestään riisuuntumaan pakotettuna. Internetin medialaskeuman puoliintumisaika on pitkä tai ikuinen.
Tietenkin kommenteissa joku verenhimoinen lukija pyrki heti alkuun siirtämään tappamiseen päätyneiden koulukiusattujen syyllisyystaakan kiusaajien ja jopa opettajien harteille. Onneksi jokunen opettaja toi keskusteluun järjen ääntä huomauttamalla esimerkiksi siitä, miten vaikeaa opettajan on puuttua kiusaamiseen silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät myönnä lapsensa syyllistyneen mihinkään väärään. Myös sen itsestäänselvyyden joku mainitsi, että opettajiinkin mahtuu välinpitämättömiä tapauksia, joiden ei pitäisi olla alalla, koska eivät ole valmiita sitoutumaan terveen oppimisympäristön luomiseen ja ylläpitoon.
Tämä ei ole kuitenkaan se aihe, joka sai minut tänään huolestumaan median vaikutuksista lasten ja nuorten maailmankuvaan. Toisessa jutussa kerrotaan, miten kolmen teinitytön ryhmä oli ryöstänyt ja pahoinpidellyt nuorempia tyttöjä. Uhrit oli pakotettu riisuuntumaan ja heistä oli otettu valokuvia kännykkäkameralla. Poliisi arveli kuvien olevan jo levityksessä. Sinällään myönteinen asia, pienimuotoisen julkaisutoiminnan helpottuminen ja arkipäiväistyminen tuo mukanaan myös karuja puolia. Myös kiusaamiselle avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia. Toki "virtuaalikiusaaminen" on aiemminkin ollut mahdollista, mutta tässä tapauksessa se konkretisoituu jotenkin erityisen kuvottavalla tavalla: nuoret tytöt käyttävät rankkaa fyysistä väkivaltaa ja pyrkivät vielä lisäämään uhriensa kärsimystä häpäisemällä näitä julkisesti.
Internet on siinä mielessä riskialtis tiedonvälityksen muoto, että vaikkapa jollekin www-sivulle kerran vuodettua sisältöä on erittäin vaikeaa ellei jopa täysin mahdotonta saada poistettua kierrosta, koska jos sisältö jotakuta kiinnostaa, sen voi vapaasti kopioida ja levittää sitä edelleen, vaikkapa toisella www-sivustolla tai muissa Internet-palveluissa. Tätä asiaa voi tuskin liikaa painottaa mediakasvatuksessa. Valitettavasti tämä tarkoittaa kiusattujen kannalta sitä, että on paikkoja, joissa tapahtuvaan kiusaamiseen ei voi kukaan tehokkaasti puuttua, vaikka haluaisi. Kunnianloukkauksesta voi oikeastaan jäädä kiinni vain, jos tekee sen omalla nimellään, kuten Seppo Lehto... Onkin erittäin vaikea keksiä, miten tästä pitäisi puhua nuorille. Nuoret myös osaavat lukea näistä tapahtumista. Käykö heille samoin kuin itselleni Jokelan jälkeen: entä jos seuraava vastaava tapaus ei tunnukaan enää niin pahalta, kun siihen on turtunut? Tosiasia on, että uhrit voivat löytää kymmenenkin vuoden päästä netistä kuvan itsestään riisuuntumaan pakotettuna. Internetin medialaskeuman puoliintumisaika on pitkä tai ikuinen.
torstai 25. syyskuuta 2008
Isänmaan toivot
Sapettaa.
Onko tämä parasta, mihin suomalainen media pystyy? Puhun nyt Kauhajoen tragedian uutisoinnista tai oikeastaan revittelystä ja kaiken maailman mässäilystä, joka tuntuu olevan väistämätöntä aina tällaisissa tilanteissa. On vaikeaa pukea sanoiksi tätä turhautumisen tunnetta, joka liittyy siihen, kuinka heikolla tasolla keskustelu aiheesta pyörii. En välttämättä kuvittele itse saavani aikaan parempaa, mutta en olekaan alan ammattilainen, joten sitä ei voida minulta odottaakaan.
Poliitikot ovat juuri niin suoraselkäisiä kuin odottaa saattaa: irtopisteitä rohmutaan milloin mikäkin asia tuomitsemalla ja vaatimalla lainsäädännön muuttamista. Videopelit, metallimusiikki ja käsiaseiden luvallinen käyttö pitää kieltää, koska miljoonien pelaajien, metallistien ja ampumaharrastajien joukosta löytyi vuoden sisään toinenkin hullu, joka päätti tappaa viattomia ihmisiä. Ei tule unohtaa tulitikkujen ja sytyttimien kieltämistä, sillä yrittihän uusi kansallissankarimme lisätä uhrien määrää myös sytyttämällä koulurakennuksen palamaan.
Onko se joku luonnonlaki, että aina kun tapahtuu jotain traagista ja kamalaa, suuri joukko opportunistisia kusipäitä yrittää hyötyä nopeasti tilanteesta jollakin tavalla? Muistan, kuinka tšetšenialainen ystäväni kertoi, että hän uskoo toisen Tšetšenian sodan olevan (kyllä, se on edelleen käynnissä, vaikkemme siitä kuulekaan) jumalan rangaistus siitä, että hänen maanmiehensä olivat niin sanotusti toisilleen susia "ensimmäisen" sodan jälkeen. Tilanne muistuttaa rakenteeltaan suomalaisten reaktiota Jokelan ja Kauhajoen surmatöihin. Roskalehdissä työskennellään yötä päivää, jotta voitaisiin äkkiä repiä toisten kärsimyksestä mahdollisimman suuret voitot - aika on rahaa, mitä tulee korppikotkajournalismiin! Syntipukkeja luodaan kilpaa. Kukaan ei osoita kuuluvansa selkärankaisiin kertomalla Suomen kansalle, että se on itse kollektiivisesti syyllinen, koska se on unohtanut olevansa yksi yhtenäinen kansa, joka voi menestyä vain toimimalla yhteisvastuullisesti ja olemalla henkisellä tasolla olemassa toisiaan (ja miksei muitakin) varten silloin kun tukea tarvitaan.
Kyynärpäätaktiikkahan voi tunnetusti kyllä auttaa yksilöitä pyrkimyksissään sosiaaliseen tai taloudelliseen nousuun, mutta tämä voi tapahtua ainoastaan painamalla toisia alaspäin, mikä taas osoittautuu aina koko kansan kannalta ajateltuna vahingolliseksi. (Ai niin, unohdin sen kosmisen totuuden, että "yritysjohtajien palkat eivät ole keneltäkään pois"!) Ahneus ja itsekkyys ovat muotia ja se näkyy ihmisten toiminnassa. Raha, valta ja kulutushyödykkeet ovat arjen teoista päätellen monille tärkeämpiä kuin kontakti omiin lapsiin. Nuorten ei ole mitenkään vaikeaa oppia tätä "ajan henkeä" seuraamalla mediaa ja ihmisten toimintaa. Tämäkö on se perintö, jonka lapsilleen jätettyään päälampaamme Matti "Anteeksi" Vanhasen sukupolvi kehtaa väittää olevansa "kateellinen nuorille" kaikista mahdollisuuksista, joita heidän luomansa yhteiskunta meille tarjoaa? Tuntuu, että meille on annettu mahdollisuus tulla ilkeiksi paskiaisiksi tai jäädä ilkeiden paskiaisten jalkoihin... tai korjata maailman vääryydet ja elää elämämme onnellisina loppuun asti.
Angstaaminen sikseen, sillä tietenkin löytyy myös keinoja toimia toisin. Kenenkään ei ole pakko asettaa uraansa tai materiaa ihmisten edelle. (Radikaali vähempään tyytyminen saattaisi sitä paitsi myös palauttaa ekologisen jalanjälkemme kestävälle tasolle.) Myös tiedotusvälineiden on aika siirtyä eteenpäin. Kuten luennolla todettiin, olemme jo kuulleet tarpeeksi tapahtumien kulusta, sitä on turha syöttää lisää. Yksityiskohdilla mässäily ei hyödytä ketään, vaan ainoastaan rohkaisee seuraavaa idioottia toteuttamaan sairaat väkivaltafantasiansa osoittamalla ihmisten olevan hyvin kiinnostuneita mistä tahansa, mikä liittyy shokkiuutiseen. Olennaista olisi keskittyä siihen, mitä sellaista voimme tehdä, joka oikeasti auttaa ehkäisemään vastaavanlaisia tapahtumia jatkossa. Sitä ei tee ainakaan pelien tai käsiaseiden kieltäminen eikä kenenkään syyllistäminen tapahtuneesta. Sitä ei tee myöskään se, että ihmiset ruokkivat mediamylläkkää tukemalla roskajournalismia. Sen sijaan voisi auttaa paljonkin, jos suomalaiset sitoutuisivat olemaan arkielämässään myötätuntoisempia ja valmiimpia tukemaan lähimmäisiään elämän haasteissa.
Onko tämä parasta, mihin suomalainen media pystyy? Puhun nyt Kauhajoen tragedian uutisoinnista tai oikeastaan revittelystä ja kaiken maailman mässäilystä, joka tuntuu olevan väistämätöntä aina tällaisissa tilanteissa. On vaikeaa pukea sanoiksi tätä turhautumisen tunnetta, joka liittyy siihen, kuinka heikolla tasolla keskustelu aiheesta pyörii. En välttämättä kuvittele itse saavani aikaan parempaa, mutta en olekaan alan ammattilainen, joten sitä ei voida minulta odottaakaan.
Poliitikot ovat juuri niin suoraselkäisiä kuin odottaa saattaa: irtopisteitä rohmutaan milloin mikäkin asia tuomitsemalla ja vaatimalla lainsäädännön muuttamista. Videopelit, metallimusiikki ja käsiaseiden luvallinen käyttö pitää kieltää, koska miljoonien pelaajien, metallistien ja ampumaharrastajien joukosta löytyi vuoden sisään toinenkin hullu, joka päätti tappaa viattomia ihmisiä. Ei tule unohtaa tulitikkujen ja sytyttimien kieltämistä, sillä yrittihän uusi kansallissankarimme lisätä uhrien määrää myös sytyttämällä koulurakennuksen palamaan.
Onko se joku luonnonlaki, että aina kun tapahtuu jotain traagista ja kamalaa, suuri joukko opportunistisia kusipäitä yrittää hyötyä nopeasti tilanteesta jollakin tavalla? Muistan, kuinka tšetšenialainen ystäväni kertoi, että hän uskoo toisen Tšetšenian sodan olevan (kyllä, se on edelleen käynnissä, vaikkemme siitä kuulekaan) jumalan rangaistus siitä, että hänen maanmiehensä olivat niin sanotusti toisilleen susia "ensimmäisen" sodan jälkeen. Tilanne muistuttaa rakenteeltaan suomalaisten reaktiota Jokelan ja Kauhajoen surmatöihin. Roskalehdissä työskennellään yötä päivää, jotta voitaisiin äkkiä repiä toisten kärsimyksestä mahdollisimman suuret voitot - aika on rahaa, mitä tulee korppikotkajournalismiin! Syntipukkeja luodaan kilpaa. Kukaan ei osoita kuuluvansa selkärankaisiin kertomalla Suomen kansalle, että se on itse kollektiivisesti syyllinen, koska se on unohtanut olevansa yksi yhtenäinen kansa, joka voi menestyä vain toimimalla yhteisvastuullisesti ja olemalla henkisellä tasolla olemassa toisiaan (ja miksei muitakin) varten silloin kun tukea tarvitaan.
Kyynärpäätaktiikkahan voi tunnetusti kyllä auttaa yksilöitä pyrkimyksissään sosiaaliseen tai taloudelliseen nousuun, mutta tämä voi tapahtua ainoastaan painamalla toisia alaspäin, mikä taas osoittautuu aina koko kansan kannalta ajateltuna vahingolliseksi. (Ai niin, unohdin sen kosmisen totuuden, että "yritysjohtajien palkat eivät ole keneltäkään pois"!) Ahneus ja itsekkyys ovat muotia ja se näkyy ihmisten toiminnassa. Raha, valta ja kulutushyödykkeet ovat arjen teoista päätellen monille tärkeämpiä kuin kontakti omiin lapsiin. Nuorten ei ole mitenkään vaikeaa oppia tätä "ajan henkeä" seuraamalla mediaa ja ihmisten toimintaa. Tämäkö on se perintö, jonka lapsilleen jätettyään päälampaamme Matti "Anteeksi" Vanhasen sukupolvi kehtaa väittää olevansa "kateellinen nuorille" kaikista mahdollisuuksista, joita heidän luomansa yhteiskunta meille tarjoaa? Tuntuu, että meille on annettu mahdollisuus tulla ilkeiksi paskiaisiksi tai jäädä ilkeiden paskiaisten jalkoihin... tai korjata maailman vääryydet ja elää elämämme onnellisina loppuun asti.
Angstaaminen sikseen, sillä tietenkin löytyy myös keinoja toimia toisin. Kenenkään ei ole pakko asettaa uraansa tai materiaa ihmisten edelle. (Radikaali vähempään tyytyminen saattaisi sitä paitsi myös palauttaa ekologisen jalanjälkemme kestävälle tasolle.) Myös tiedotusvälineiden on aika siirtyä eteenpäin. Kuten luennolla todettiin, olemme jo kuulleet tarpeeksi tapahtumien kulusta, sitä on turha syöttää lisää. Yksityiskohdilla mässäily ei hyödytä ketään, vaan ainoastaan rohkaisee seuraavaa idioottia toteuttamaan sairaat väkivaltafantasiansa osoittamalla ihmisten olevan hyvin kiinnostuneita mistä tahansa, mikä liittyy shokkiuutiseen. Olennaista olisi keskittyä siihen, mitä sellaista voimme tehdä, joka oikeasti auttaa ehkäisemään vastaavanlaisia tapahtumia jatkossa. Sitä ei tee ainakaan pelien tai käsiaseiden kieltäminen eikä kenenkään syyllistäminen tapahtuneesta. Sitä ei tee myöskään se, että ihmiset ruokkivat mediamylläkkää tukemalla roskajournalismia. Sen sijaan voisi auttaa paljonkin, jos suomalaiset sitoutuisivat olemaan arkielämässään myötätuntoisempia ja valmiimpia tukemaan lähimmäisiään elämän haasteissa.
Huonosti motivoivia mediakasvatuskokemuksia
Omia peruskoulu- ja lukioaikaisia kokemuksia mediakasvatuksesta on vaikea hahmottaa, sillä en muista siihen aikaan edes kuulleeni koko termistä. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö sitä olisi ollut, mutta aihe ei ollut vielä saavuttanut tiedotusvälineissä yhtä mittavaa huomioarvoa kuin sittemmin.
Ainakin median avulla opettamista tehtiin kuitenkin jonkin verran myös takapajuisessa mutta kasvojenkohotusleikkauksella statuksensa kohentamista epätoivoisesti yrittäneessä lukiossani (seutukunnan lahjattomimmat tapaukset alhaisella keskiarvorajallaan keräävä koulumme päätettiin muuttaa tunnetun taiteilijan nimeä kantavaksi opinahjoksi). Mielestäni heikonlaisesti toteutettu mikroluokkaopetus ei antanut suurimmalle osalle oppilaista juuri minkäänlaisia lisävalmiuksia, koska opettajana oli joko kehnoin pedagogisin valmiuksin varustettu tietotekniikan osaaja tai huonosti tietotekniikkaa ymmärtävä jonkin muun alan aineopettaja. Tästä johtuen hitaimpien ehdoilla edenneet yläasteen atk-tunnit kuluivat kaikilta tietotekniikan kanssa jo aiemmin tutuiksi tulleilta lähinnä Liero- ja Tapan Kaikki -pelien pelaamiseen ja chat-keskusteluihin.
Äidinkielen tunneilla saimme joskus tehtäviä, jotka edellyttivät tiedonhakua kirjastosta, mutta valmiuksia lähteiden kriittiseen tarkasteluun ei annettu. Audiovisuaalisen mediasisällön tuottaminen sen sijaan tuli vähän tutummaksi lukion kuvaamataidon valinnaisella valokuvauksen, videon ja graafisen suunnittelun kurssilla, jossa muun muassa tuotimme pienimuotoisen dokumentin ja harjoittelimme vaha-animaation tekemistä varsin alkeellisilla välineillä. Tämä olikin pieni, mutta innostava valopilkku kouluni muuten niin yksipuolisessa tavassa suhtautua mediaan. Itse asiassa ainoa peruskoulusta muistamani mediakasvatuskokemus oli niin ikään kuvaamataidon tunnilta, jolla saimme tehtäväksemme laatia mainosjuliste kuvitteelliseen elokuvaan. Kaikilta meni tuolloin auttamatta ohi yritykseni parodioida kehnoja elokuvasuomennoksia.
Buckinhamin tarkoittamassa mielessä mediakasvatus loisti ainakin ennen lukiota poissaolollaan, koska opetuksessa huomiota ei kiinnitetty tiedonvälitykseen ilmiönä vaan media toimi vain oppimisen työkaluna. Ehkä Suomi oli vasta avautumassa ja toipumassa suomettumisen ajasta, vaikka Neuvostoliitto ja Berliinin muuri olivatkin jo kaatuneet (todennäköisesti siihen, että Brežnevin kuolemaa seuranneena päivänä syntynyt poika oli aloittanut koulunkäynnin ja näin kylvänyt maailmanlaajuisen vallankumouksen ensi siemenen). Toivottavasti nykyään osataan ja halutaan kasvattaa lapsista ja nuorista kriittisempiä tiedotusvälineiden tuottaman sisällön arvioijia, koska muuten heidän valmiutensa tulkita nykyaikaisen median sisältöä jäävät heikoiksi. Itsestäni tuli kriittinen mediankäyttäjä vasta paljon myöhemmin ja aivan muualta kuin koulusta omaksuttujen vaikutteiden ansiosta.
Ainakin median avulla opettamista tehtiin kuitenkin jonkin verran myös takapajuisessa mutta kasvojenkohotusleikkauksella statuksensa kohentamista epätoivoisesti yrittäneessä lukiossani (seutukunnan lahjattomimmat tapaukset alhaisella keskiarvorajallaan keräävä koulumme päätettiin muuttaa tunnetun taiteilijan nimeä kantavaksi opinahjoksi). Mielestäni heikonlaisesti toteutettu mikroluokkaopetus ei antanut suurimmalle osalle oppilaista juuri minkäänlaisia lisävalmiuksia, koska opettajana oli joko kehnoin pedagogisin valmiuksin varustettu tietotekniikan osaaja tai huonosti tietotekniikkaa ymmärtävä jonkin muun alan aineopettaja. Tästä johtuen hitaimpien ehdoilla edenneet yläasteen atk-tunnit kuluivat kaikilta tietotekniikan kanssa jo aiemmin tutuiksi tulleilta lähinnä Liero- ja Tapan Kaikki -pelien pelaamiseen ja chat-keskusteluihin.
Äidinkielen tunneilla saimme joskus tehtäviä, jotka edellyttivät tiedonhakua kirjastosta, mutta valmiuksia lähteiden kriittiseen tarkasteluun ei annettu. Audiovisuaalisen mediasisällön tuottaminen sen sijaan tuli vähän tutummaksi lukion kuvaamataidon valinnaisella valokuvauksen, videon ja graafisen suunnittelun kurssilla, jossa muun muassa tuotimme pienimuotoisen dokumentin ja harjoittelimme vaha-animaation tekemistä varsin alkeellisilla välineillä. Tämä olikin pieni, mutta innostava valopilkku kouluni muuten niin yksipuolisessa tavassa suhtautua mediaan. Itse asiassa ainoa peruskoulusta muistamani mediakasvatuskokemus oli niin ikään kuvaamataidon tunnilta, jolla saimme tehtäväksemme laatia mainosjuliste kuvitteelliseen elokuvaan. Kaikilta meni tuolloin auttamatta ohi yritykseni parodioida kehnoja elokuvasuomennoksia.
Buckinhamin tarkoittamassa mielessä mediakasvatus loisti ainakin ennen lukiota poissaolollaan, koska opetuksessa huomiota ei kiinnitetty tiedonvälitykseen ilmiönä vaan media toimi vain oppimisen työkaluna. Ehkä Suomi oli vasta avautumassa ja toipumassa suomettumisen ajasta, vaikka Neuvostoliitto ja Berliinin muuri olivatkin jo kaatuneet (todennäköisesti siihen, että Brežnevin kuolemaa seuranneena päivänä syntynyt poika oli aloittanut koulunkäynnin ja näin kylvänyt maailmanlaajuisen vallankumouksen ensi siemenen). Toivottavasti nykyään osataan ja halutaan kasvattaa lapsista ja nuorista kriittisempiä tiedotusvälineiden tuottaman sisällön arvioijia, koska muuten heidän valmiutensa tulkita nykyaikaisen median sisältöä jäävät heikoiksi. Itsestäni tuli kriittinen mediankäyttäjä vasta paljon myöhemmin ja aivan muualta kuin koulusta omaksuttujen vaikutteiden ansiosta.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Mediakasvatusta ruotsalaisittain?
Seurasin muutaman päivän mediaa, ja koska en katso juurikaan televisiota, median seuraamiseni rajoittui kolmen päivän Hesarien selailuun. Valitsin ilmeisesti seurantajakson huonosti, sillä tulos oli naurettava: löysin vain yhden muutaman rivin maininnnan siitä, että pääkaupunkiseudun kirjastot kutsuvat kaikki koulunsa aloittaneet tutustumaan palveluihinsa. Siispä lähdin viime hetkellä kirjastoon tarkastamaan, josko Aamulehden anti olisi parempi. Vastauksen voitte arvata siitä, että Aamulehden uutinen, josta kirjoitan, ei varsinaisesti edes liity mediakasvatukseen. Se kuitenkin voisi toimia kasvatusmateriaalina koskien sitä, miten tiedotusvälineissä saa tämänhetkisen dogman mukaan käsitellä maahanmuuttoa ja sen aiheuttamia ongelmia. Sitä voitaisiin siis kutsua vaikkapa mediatuotanto-opetukseksi.
Aamulehden (18.9.) jutun otsikko on "Ruotsin kaupungeissa jengisota", ja vaikka jengisota sanana kuulostaakin kieltämättä varsin rankalta, se ei ole liioittelua, kun jutussa kerrotaan jengien välienselvittelyissä käytetyn autopommeja ja käsikranaatteja. Göteborgissa on ollut jutun mukaan viimeisen 12 päivän aikana peräti 9 ampumavälikohtausta. Jutun mukaan "sodankäynti" keskittyy tietyille alueille kaupungeissa. Ainoa maininta siitä, että ilmiöllä on jotakin tekemistä maahanmuuton ja ulkomaalaisten/ulkomaalaistaustaisten kanssa, saadaan, kun Ruotsin keskusrikospoliisin lehdistösihteeri Varg Gyllander kertoo jengiytymisen liittyvän lähiönuorten sosiaalisiin ongelmiin ja maahanmuuttajien syrjäytymiseen. Siten ongelma onkin hänen mukaansa ennaltaehkäisymielessä enemmänkin yhteiskunnallinen kuin poliisiasia.
En tiedä, onko kyse Aamulehden tietoisesti valitusta linjasta vai siitä, että uutinen tulee Ruotsista, jossa ollaan jopa Suomeakin kyvyttömämpiä puhumaan maahanmuuton tuomista ongelmista niiden oikeilla nimillä. Joka tapauksessa kyseessä on malliesimerkki siitä, miten nykyisessä (kaiken) suvaitsemista ja monikulttuurisuutta hehkuttavassa mediailmastossa on sallittua puhua maahanmuuttajien pohjoismaihin tuomasta rikollisuusaallosta: sen tulee ainakin vihjata johtuvan yhteiskunnallisista epäkohdista. Missään nimessä ei saa syyttää syyllisiä eli itse väkivallantekijöitä, sillä sehän olisi rasismia ja ihmisryhmän leimaamista.
Suvaitsevaiston mielestä pohjoismaalaisissa lähiöissä nähty väkivallan (samanaikaisesti maahanmuuttajien lisääntymisen kanssa tapahtunut) lisääntyminen ja raaistuminen johtuu suomalaisista ja suomalaisesta yhteiskunnasta, joka "tuuppaa" maahanmuuttajat "ongelmalähiöihin". Jos kuitenkin tarkastellaan asiaa hieman analyyttisemmin, nousee esiin muutamia kysymyksiä, jotka rasistiksileimaamisen uhallakin kyseisiin vaikeisiin asioihin (omalla sarkastisella tyylillään) tarttuva Jussi Halla-Aho esittää minua paremmin, joten niitä on turha tässä toistaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan ne linkin takaa, sillä kyse on huomionarvoisista asioista.
Itseäni sosiaalipolitiikan opiskelijana aihe kiinnostaa tietysti lähinnä sen takia, että nämä mainitut "ongelmalähiöt" ovat juuri niitä alueita, joilla esim. kaupungin vuokra-asunnot yleensä sijaitsevat. Kaupunki hankkii mahdollisimman halpoja asuntoja, koska kaupungin intresseihin kuuluu tarjota tuettua asumista mahdollisimman monelle tarvitsevalle. Kaupunki siis "tuuppaa" sekä suomalaiset että ulkomaalaiset vähävaraiset aivan tasa-arvoisesti "ongelmalähiöihin". Veronmaksajat tuskin riemastuisivat, jos suomalaisia syrjäytyneitä alettaisiin joukolla asuttaa yhteiskunnan varoin Eiraan. Maahanmuuttajien "haja-asuttamista" kuitenkin on (kaiketi lisäkuluista pukahtamatta) ehdotettu ratkaisuksi maahanmuuttajien ongelmakäyttäytymiseen.
Mediakasvatuksellinen näkökulma, jota tässä tekstissä ajan takaa, on yksinkertainen: älä niele edes "kunnollisten" sanomalehtien juttuja pureskelematta! Arvovapaata lehtikirjoitusta ei ole eikä tietyistä aiheista näköjään kyetä mitenkään puhumaan hyssyttelemättä... edes täällä Suomessa.
Aamulehden (18.9.) jutun otsikko on "Ruotsin kaupungeissa jengisota", ja vaikka jengisota sanana kuulostaakin kieltämättä varsin rankalta, se ei ole liioittelua, kun jutussa kerrotaan jengien välienselvittelyissä käytetyn autopommeja ja käsikranaatteja. Göteborgissa on ollut jutun mukaan viimeisen 12 päivän aikana peräti 9 ampumavälikohtausta. Jutun mukaan "sodankäynti" keskittyy tietyille alueille kaupungeissa. Ainoa maininta siitä, että ilmiöllä on jotakin tekemistä maahanmuuton ja ulkomaalaisten/ulkomaalaistaustaisten kanssa, saadaan, kun Ruotsin keskusrikospoliisin lehdistösihteeri Varg Gyllander kertoo jengiytymisen liittyvän lähiönuorten sosiaalisiin ongelmiin ja maahanmuuttajien syrjäytymiseen. Siten ongelma onkin hänen mukaansa ennaltaehkäisymielessä enemmänkin yhteiskunnallinen kuin poliisiasia.
En tiedä, onko kyse Aamulehden tietoisesti valitusta linjasta vai siitä, että uutinen tulee Ruotsista, jossa ollaan jopa Suomeakin kyvyttömämpiä puhumaan maahanmuuton tuomista ongelmista niiden oikeilla nimillä. Joka tapauksessa kyseessä on malliesimerkki siitä, miten nykyisessä (kaiken) suvaitsemista ja monikulttuurisuutta hehkuttavassa mediailmastossa on sallittua puhua maahanmuuttajien pohjoismaihin tuomasta rikollisuusaallosta: sen tulee ainakin vihjata johtuvan yhteiskunnallisista epäkohdista. Missään nimessä ei saa syyttää syyllisiä eli itse väkivallantekijöitä, sillä sehän olisi rasismia ja ihmisryhmän leimaamista.
Suvaitsevaiston mielestä pohjoismaalaisissa lähiöissä nähty väkivallan (samanaikaisesti maahanmuuttajien lisääntymisen kanssa tapahtunut) lisääntyminen ja raaistuminen johtuu suomalaisista ja suomalaisesta yhteiskunnasta, joka "tuuppaa" maahanmuuttajat "ongelmalähiöihin". Jos kuitenkin tarkastellaan asiaa hieman analyyttisemmin, nousee esiin muutamia kysymyksiä, jotka rasistiksileimaamisen uhallakin kyseisiin vaikeisiin asioihin (omalla sarkastisella tyylillään) tarttuva Jussi Halla-Aho esittää minua paremmin, joten niitä on turha tässä toistaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan ne linkin takaa, sillä kyse on huomionarvoisista asioista.
Itseäni sosiaalipolitiikan opiskelijana aihe kiinnostaa tietysti lähinnä sen takia, että nämä mainitut "ongelmalähiöt" ovat juuri niitä alueita, joilla esim. kaupungin vuokra-asunnot yleensä sijaitsevat. Kaupunki hankkii mahdollisimman halpoja asuntoja, koska kaupungin intresseihin kuuluu tarjota tuettua asumista mahdollisimman monelle tarvitsevalle. Kaupunki siis "tuuppaa" sekä suomalaiset että ulkomaalaiset vähävaraiset aivan tasa-arvoisesti "ongelmalähiöihin". Veronmaksajat tuskin riemastuisivat, jos suomalaisia syrjäytyneitä alettaisiin joukolla asuttaa yhteiskunnan varoin Eiraan. Maahanmuuttajien "haja-asuttamista" kuitenkin on (kaiketi lisäkuluista pukahtamatta) ehdotettu ratkaisuksi maahanmuuttajien ongelmakäyttäytymiseen.
Mediakasvatuksellinen näkökulma, jota tässä tekstissä ajan takaa, on yksinkertainen: älä niele edes "kunnollisten" sanomalehtien juttuja pureskelematta! Arvovapaata lehtikirjoitusta ei ole eikä tietyistä aiheista näköjään kyetä mitenkään puhumaan hyssyttelemättä... edes täällä Suomessa.
perjantai 12. syyskuuta 2008
Mediaseurantaa...
Tein niin sanotusti Kiinat ja seurasin mediankäyttöäni herkeämättä, tosin vain yhden vuorokauden ajan, toisin kuin esikuvani, joka jaksaa valvoa väsymättä kansalaistensa edesottamuksia päivästä ja vuodesta toiseen. Koska elämä on lähes aina parempaa musiikilla kuin ilman, aloitin aamuni soittaen kaiken desert rockin isää, Kyussia. Samaan aikaan, noin klo 8.40-9.00 kävin myös irkissä (joka ei siis ole sama asia kuin IRC-galleria:) toivottamassa huomenet niille ystävilleni, jotka irkkaavat ja tietysti tarkastamassa, minkälaisia törkyurleja olisi tarjolla hauskuttamaan aamuani. Asiaan vihkiytymättömille esitettäköön tässä vaikkapa eräs suhteellisen kuiva parodiakuva CERN:in suuren hiukkastörmäyttimen aiheuttamasta mediakohusta ja maailmanlopun ym. kauhukuvien maalailusta. Toisin sanoen aamu ei ainakaan tällä rintamalla tarjonnut juuri mitään hauskaa, varsinkaan kun luin vain reilua tuntia myöhemmin Aamulehden www-sivuilta varsin raadollisen jutun tapetusta miehestä, jonka ruumis oli kellunut vesilätäkössä rakennustyömaalla aivan yliopiston läheisyydessä edellisaamuna. Paperiversiosta, jota käpistelin pikaisesti YTHS:n odotushuoneessa, sen sijaan ehdin lukea hädintuskin etusivun, jossa kerrottiin UPM:n ja Stora Enson irtisanomisista. Metsäteollisuus taitaa viimein alkaa kaatua jämähtäneisyyteensä, vahinko vain, että maksajina ovat työntekijät, joiden ammattiliitto on tällaisten tilanteiden kannalta katsoen tainnut niin sanotusti hinnoitella itsensä ulos.
Sen sijaan sitä ennen ehdin jo kuunnella musiikkia bussimatkan ajan, jolloin soi mp3-soittimesta Kick Bongin loistava A Cup of Tea?-albumi. Samalla luin espajan alkeiskurssin oppikirjaa kerratakseni ennen ensi viikon tunteja. Jatkoin kirjan lueskelua päästyäni koulun kirjastoon pakoon YTHS:n pelottavaa röntgenaparaattia, joka sai hampaani kipeiksi. Kuulonhuoltoliiton ohjeistusten rikkominen jatkui niin ikään maanmainiolla Queens of the Stone Agen nimialbumilla. (Nimitän opinahjoamme kouluksi, sillä se ärsyttää kaikkia pätemisentarpeesta vielä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeenkin kärsiviä luennoitsijoita ja muita naurettavia snobeja.)
Tähän väliin lienee hyvä huomauttaa, että pyrin jatkuvuuden vuoksi edelleenkin ärsyttämään kuoliaaksi, mutta tällä kertaa teen sen lisäämällä linkin aina mahdollisuuden tullen, jotta blogia olisi mahdollisimman hankala lukea. Laadukkaasta musiikista pitävät saattavat tosin arvostaa joitakin linkkejä, mutta se on vain sivuvaikutus.
Tietenkään en voinut käydä kaupassa ilman musiikkia, joten laitoin Risch-nimisen Elektro-/IDM-artistin Synesthesia-EP:n soimaan. Se oli tosin jo vaihtunut useiden esittäjien Kyuss-tribuuttialbumiin Listen without Distraction lähtiessäni suuntaamaan kotia kohti bussilla, jonka kyljissä olevat mainokset sivuutin vuosien kokemuksella. Saavuttuani kotiin ennen neljää laitoin tietysti ensi töikseni tietokoneen päälle, jotta voisin kuunnella musiikkia. Koska eksyin siis aivan liian mukavaan nojatuoliini ja satun olemaan pahasti koukussa Internetiin, katsoin jälleen, millaisia linkkejä ja millaista keskustelua irkissä olisi tarjolla. Jutellessani ystävieni kanssa kuuntelin Satumnaisuuden Kaleidoskopedeliaa, joka muuten on varsin helposti lähestyttävää, mutta kuitenkin myös mielenkiintoista musiikkia. Uusisuomi.fi-sivuston ylläpitäjät osoittivat olevansa ovelia ja tietävänsä linkkejä levitettävän jos missäkin, sillä erään uutisen url-osoite loppui merkkijonoon "jattikiihdytin-vaati-ensimmaisen-uhrinsa", mikä oli tietysti omiaan herättämään mielenkiintoni.
Osoitteen takaa löytyvän jutun otsikko olikin "Jättikiihdyttimen pelko vaati ensimmäisen uhrinsa". Toki kyseessä oli sikäli mielenkiintoinen juttu mediakasvatuksen kannalta, että ilmeisesti median maailmanloppuhehkutusta pelästynyt ja itsemurhan tehnyt tyttö ei ollut saanut riittävästi mediakasvatusta ymmärtääkseen, ettei ihan kaikkea tiedotusvälineiden kertomaa kannata uskoa. Huijatuksi tulemisesta huolimatta juutuin samalle sivustolle lukemaan muutaman "Näkökulman", joissa Jarmo Koponen pohti Gruusian kriisiä muistuttaen, että venäläinen "rauhanturvaaja" Kaukasuksen alueella on jo lähtökohtaisesti pukki kaalimaan vartijana. Aiemmassa kirjoituksessaan hän ruoti Gruusian kriisiä kiinnittäen huomiota siihen tapaan, jolla Venäjä käy sotaa: venäläisten tuki on varma, koska heille syötetään Medvedevin (eli Putinin) totuus siitä, kuinka Saakashvili on kaiken takana ja Venäjä toimi vain auttavana kätenä. Ja helppohan sitä on syöttää, koska valtion puolesta taataan, ettei kilpailevia totuuksia tuoda tarjolle asettautumatta hengenvaaraan. Mitenköhän on venäläisten medialukutaidon laita ja olisiko mediakasvatuksesta hyötyä siellä, jos kerran valtio kontrolloi valtaosaa mediasta ja jäljelle jäävät vapaat tiedotusvälineet saavuttavat parhaimmillaankin vain häviävän pienen osan kansasta? Kykenin irtautumaan ihmissyöjätuolini otteesta vielä noin tunnin kestäneen vankeuden riuduttamanakin, mutta vain palatakseni myöhemmin samalle haaskalle.
Kello kahdeksan jälkeen en ollut uskoa silmiäni, kun luin Iivi Anna Masson blogista Helsingin kaupungin aloittaneen uskonnolliseen erotteluun perustuvien uimahallivuorojen järjestämisen: eräälle tietylle vuorolle päästäkseen tulee olla paitsi nainen, myös muslimi! Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta positiiviseen sävyyn, vaikka yleensä on asettunut syrjintää vastaan (siis silloin, kun syrjitty ei ole valkoinen heteromies). Masso sen sijaan piikitteli: "Jos kunnallisia palveluita aletaan tarjoamaan ihmisille uskonnollisten sääntöjen ja uskonnollisen kuuluvuuden perusteella, mikä estää vaikkapa yksityisiä kapakoita ja ravintoloita eväämästä sisäänpääsy joiltakin ihmisiltä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan vedoten?" Ihmettelin, miten Suomi on ajautunut kurssiltaan niin pahasti sivuun, että (ehdottomasti vain ja ainoastaan positiivisesti vaikuttavan) monikulttuurisuuden nimissä suostutaan joidenkin ryhmien vaatimuksiin, vaikka ne olisivat ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Jos vastaavaa tapahtuisi ns. "toiseen suuntaan", vähemmistövaltuutettu puuttuisi varmasti asiaan (mikä on tietysti aivan oikein), mutta tässä tapauksessa kyseessä oleva ryhmä tuntuu nauttivan jotain erityissuojelusta, joka suojaa kritiikiltä. No, älyllisesti epärehellinen mieli saattaa alistua mielenosoituksissa auliisti esiteltyjen uhkauskylttien edessä. Mutta kuka väittää, että meidän olisi pakko hyväksyä fundamentalistinen tulkinta, jonka mukaan kaikki asiallinenkin islam-kritiikki on uskonnon halventamista? Se toimii asiallisen keskustelun vaientajana vain niin kauan, kuin me suomalaiset sallimme.
21.50-22.00 altistuin televisioviihteelle, kun menin rakkaan avovaimoni seuraksi katsomaan, kuinka herra House koki jälleen kerran samanlaisen ahaa-elämyksen kuin joka ikisessä jaksossa sitä ennen. Arvoitukseksi jäi, miksi sarjan ohjaaja on halunnut sen (n.10 minuuttia ennen loppua tulevan) lopullisen käännekohdan näyttävän täsmälleen samalta joka jaksossa. Ymmärtäisin toki tämän, jos tohtoria näyttelisi vaikkapa Steven Seagal, jolla on vain yksi "one face fits all"-ilme.
Myöhemmin yöllä tätä blogia kirjoittaessa (ja samalla nettiä selaillessa) soi ensin Airin Pocket Symphony ja sitten Killersin Hot Fuss. Suosittelen.
Sen sijaan sitä ennen ehdin jo kuunnella musiikkia bussimatkan ajan, jolloin soi mp3-soittimesta Kick Bongin loistava A Cup of Tea?-albumi. Samalla luin espajan alkeiskurssin oppikirjaa kerratakseni ennen ensi viikon tunteja. Jatkoin kirjan lueskelua päästyäni koulun kirjastoon pakoon YTHS:n pelottavaa röntgenaparaattia, joka sai hampaani kipeiksi. Kuulonhuoltoliiton ohjeistusten rikkominen jatkui niin ikään maanmainiolla Queens of the Stone Agen nimialbumilla. (Nimitän opinahjoamme kouluksi, sillä se ärsyttää kaikkia pätemisentarpeesta vielä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeenkin kärsiviä luennoitsijoita ja muita naurettavia snobeja.)
Tähän väliin lienee hyvä huomauttaa, että pyrin jatkuvuuden vuoksi edelleenkin ärsyttämään kuoliaaksi, mutta tällä kertaa teen sen lisäämällä linkin aina mahdollisuuden tullen, jotta blogia olisi mahdollisimman hankala lukea. Laadukkaasta musiikista pitävät saattavat tosin arvostaa joitakin linkkejä, mutta se on vain sivuvaikutus.
Tietenkään en voinut käydä kaupassa ilman musiikkia, joten laitoin Risch-nimisen Elektro-/IDM-artistin Synesthesia-EP:n soimaan. Se oli tosin jo vaihtunut useiden esittäjien Kyuss-tribuuttialbumiin Listen without Distraction lähtiessäni suuntaamaan kotia kohti bussilla, jonka kyljissä olevat mainokset sivuutin vuosien kokemuksella. Saavuttuani kotiin ennen neljää laitoin tietysti ensi töikseni tietokoneen päälle, jotta voisin kuunnella musiikkia. Koska eksyin siis aivan liian mukavaan nojatuoliini ja satun olemaan pahasti koukussa Internetiin, katsoin jälleen, millaisia linkkejä ja millaista keskustelua irkissä olisi tarjolla. Jutellessani ystävieni kanssa kuuntelin Satumnaisuuden Kaleidoskopedeliaa, joka muuten on varsin helposti lähestyttävää, mutta kuitenkin myös mielenkiintoista musiikkia. Uusisuomi.fi-sivuston ylläpitäjät osoittivat olevansa ovelia ja tietävänsä linkkejä levitettävän jos missäkin, sillä erään uutisen url-osoite loppui merkkijonoon "jattikiihdytin-vaati-ensimmaisen-uhrinsa", mikä oli tietysti omiaan herättämään mielenkiintoni.
Osoitteen takaa löytyvän jutun otsikko olikin "Jättikiihdyttimen pelko vaati ensimmäisen uhrinsa". Toki kyseessä oli sikäli mielenkiintoinen juttu mediakasvatuksen kannalta, että ilmeisesti median maailmanloppuhehkutusta pelästynyt ja itsemurhan tehnyt tyttö ei ollut saanut riittävästi mediakasvatusta ymmärtääkseen, ettei ihan kaikkea tiedotusvälineiden kertomaa kannata uskoa. Huijatuksi tulemisesta huolimatta juutuin samalle sivustolle lukemaan muutaman "Näkökulman", joissa Jarmo Koponen pohti Gruusian kriisiä muistuttaen, että venäläinen "rauhanturvaaja" Kaukasuksen alueella on jo lähtökohtaisesti pukki kaalimaan vartijana. Aiemmassa kirjoituksessaan hän ruoti Gruusian kriisiä kiinnittäen huomiota siihen tapaan, jolla Venäjä käy sotaa: venäläisten tuki on varma, koska heille syötetään Medvedevin (eli Putinin) totuus siitä, kuinka Saakashvili on kaiken takana ja Venäjä toimi vain auttavana kätenä. Ja helppohan sitä on syöttää, koska valtion puolesta taataan, ettei kilpailevia totuuksia tuoda tarjolle asettautumatta hengenvaaraan. Mitenköhän on venäläisten medialukutaidon laita ja olisiko mediakasvatuksesta hyötyä siellä, jos kerran valtio kontrolloi valtaosaa mediasta ja jäljelle jäävät vapaat tiedotusvälineet saavuttavat parhaimmillaankin vain häviävän pienen osan kansasta? Kykenin irtautumaan ihmissyöjätuolini otteesta vielä noin tunnin kestäneen vankeuden riuduttamanakin, mutta vain palatakseni myöhemmin samalle haaskalle.
Kello kahdeksan jälkeen en ollut uskoa silmiäni, kun luin Iivi Anna Masson blogista Helsingin kaupungin aloittaneen uskonnolliseen erotteluun perustuvien uimahallivuorojen järjestämisen: eräälle tietylle vuorolle päästäkseen tulee olla paitsi nainen, myös muslimi! Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta positiiviseen sävyyn, vaikka yleensä on asettunut syrjintää vastaan (siis silloin, kun syrjitty ei ole valkoinen heteromies). Masso sen sijaan piikitteli: "Jos kunnallisia palveluita aletaan tarjoamaan ihmisille uskonnollisten sääntöjen ja uskonnollisen kuuluvuuden perusteella, mikä estää vaikkapa yksityisiä kapakoita ja ravintoloita eväämästä sisäänpääsy joiltakin ihmisiltä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan vedoten?" Ihmettelin, miten Suomi on ajautunut kurssiltaan niin pahasti sivuun, että (ehdottomasti vain ja ainoastaan positiivisesti vaikuttavan) monikulttuurisuuden nimissä suostutaan joidenkin ryhmien vaatimuksiin, vaikka ne olisivat ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Jos vastaavaa tapahtuisi ns. "toiseen suuntaan", vähemmistövaltuutettu puuttuisi varmasti asiaan (mikä on tietysti aivan oikein), mutta tässä tapauksessa kyseessä oleva ryhmä tuntuu nauttivan jotain erityissuojelusta, joka suojaa kritiikiltä. No, älyllisesti epärehellinen mieli saattaa alistua mielenosoituksissa auliisti esiteltyjen uhkauskylttien edessä. Mutta kuka väittää, että meidän olisi pakko hyväksyä fundamentalistinen tulkinta, jonka mukaan kaikki asiallinenkin islam-kritiikki on uskonnon halventamista? Se toimii asiallisen keskustelun vaientajana vain niin kauan, kuin me suomalaiset sallimme.
21.50-22.00 altistuin televisioviihteelle, kun menin rakkaan avovaimoni seuraksi katsomaan, kuinka herra House koki jälleen kerran samanlaisen ahaa-elämyksen kuin joka ikisessä jaksossa sitä ennen. Arvoitukseksi jäi, miksi sarjan ohjaaja on halunnut sen (n.10 minuuttia ennen loppua tulevan) lopullisen käännekohdan näyttävän täsmälleen samalta joka jaksossa. Ymmärtäisin toki tämän, jos tohtoria näyttelisi vaikkapa Steven Seagal, jolla on vain yksi "one face fits all"-ilme.
Myöhemmin yöllä tätä blogia kirjoittaessa (ja samalla nettiä selaillessa) soi ensin Airin Pocket Symphony ja sitten Killersin Hot Fuss. Suosittelen.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Makeisia, mainontaa ja elintarvikesuosituksia hyvän tavan rajoilla
Luennolla puhuttiin siitä, kuinka markkinoijat ovat eturintamassa, mitä tulee aivotutkimuksen ja psykologian alan tuottaman tiedon hyödyntämiseen. Lapsille markkinointi on säännösten valossa jokseenkin harmaata aluetta, minkä huomaa käytännöstä: tuskin löytyy makeisvalmistajaa, jonka verkkosivuilla ei olisi kirkasvärisillä kuvilla ja peleillä lapsiin vetoavaa markkinointiosiota, vaikka mainonnan suositukset neuvovatkin kiinnittämään huomiota siihen, ettei alaikäisen käsityskyky riitä välttämättä mainonnan erottamiseen viihdesisällöstä. Tällaiset mainossivut ovat sitä paitsi varsin vahvoilla kilpailtaessa lasten huomiosta, jos vastaehdokkaana on vaikkapa liiallisen sokerinkäytön vaaroista varoittava asiallinen verkkosivu.
Kuluttajavirasto ohjeistaa vanhempia: "Mainosten on noudatettava yhteiskunnassa hyväksyttyjä arvoja, jotta mainokset eivät vaikuttaisi haitallisesti lapsen kehitykseen tai vanhemman asemaan kasvattajana. Jos mainonta on vastoin näitä arvoja, se on hyvän tavan vastaista." Hyvän tavan vastaisesta mainonnasta ukaaseja antaa Julkisen sanan neuvosto. (Toisin sanoen on helppo rikkoa hyvää tapaa, koska JSN:a kiinnostaa lähinnä "rasistinen" uutisointi, jossa asianmukaisesti kerrotaan rikoksesta epäillyn (afrikkalaisen) kansalaisuus.) Miten hyvän maun vastainen mainonta sitten ilmenee käytännössä? Kuluttajaviraston mukaan "[V]anhemman kasvatusoikeutta ja hyvää tapaa rikotaan esimerkiksi silloin, kun lapsille kohdistetussa tai lapset tavoittavassa mainoksessa:
- lapselle annetaan mainoksessa mielikuva, että ihmisarvoa, elämän laatua ja hyviä sosiaalisia suhteita voi ostaa
- syyllistetään vanhempi tarjoamalla tuotteen ostamista keinoksi onnistua vanhempana"
Heti tulee mieleen hiljattain televisiossa näkemäni mainos, jossa esitetään huoneeseensa eristäytyvä kärttyinen poika, minkä jälkeen kysytään: "Onko kontaktin saaminen jälkikasvuun vaikeaa?" ja ehdotetaan ratkaisuksi laajakaistaliittymän hankkimista nuorelle isänmaan toivolle. Vaikka mainoksen nähnyt lapsikin voi toki omaksua kyseenalaisia "neuvotteluvaltteja" pyrkimykseensä saada jatkossa vanhempansa ostamaan tahtomansa tuote, mieleeni nousee kysymys siitä, miksi on tarpeen sallia moisen saastan kaataminen edes vanhempien silmien eteen? Onko jossakin siis tehty periaatepäätös siitä, että täysi-ikäisten manipuloiminen tarjoamalla näennäistä ratkaisua tunne-elämän traumoihin tai lastenkasvatusongelmiin on aivan asiallista markkinointia?
Jotta tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni olisi tarpeeksi pitkä saamaan lukijan ikävystymään ja samalla tarpeeksi aiheen vierestä kirjoitettu ärsyttääkseen, pohdin vielä, miten on mahdollista, ettemme ole kuulleet enempää eräästä mielestäni kovin tärkeästä aiheesta liittyen EU:n alueen tuleviin elintarvikesuosituksiin. EU on nimittäin suuressa viisaudessaan myöntänyt EURRECA-nimiselle organisaatiolle 13,2 miljoonaa euroa tukea uusien ravitsemussuositusten valmisteluun. Tokihan tärkeään asiaan tarvitaan rahaa, mutta huolestuttavaa on, että kyseinen organisaatio on itse asiassa elintarviketeollisuuden jättien perustama lobbausjärjestö, joka on mm. kyseenalaistanut WHO:n suositukset sokerin ja virvoitusjuomien kulutuksen vähentämistarpeesta vielä 2000-luvulla. (Edellinen on törkeästi kopioitu linkin takaa löytyvästä tekstistä.) Näemme EURRECA:n takana olevien yritysten markkinointimateriaalia varmasti päivittäin, mutta jokin sisälläni sanoo, ettei tuon markkinoinnin pitäisi antaa ulottua saamiimme ravintosuosituksiin. Onko tulevaisuuden ravintosuositus tässä:
Miksi kuulin tästä jostain aivan muualta kuin valtakunnallisen televisiokanavan uutislähetyksestä? Onko tiedotusvälineillämme liian kiire puhua Big Brothelista?
- Juuso
Kuluttajavirasto ohjeistaa vanhempia: "Mainosten on noudatettava yhteiskunnassa hyväksyttyjä arvoja, jotta mainokset eivät vaikuttaisi haitallisesti lapsen kehitykseen tai vanhemman asemaan kasvattajana. Jos mainonta on vastoin näitä arvoja, se on hyvän tavan vastaista." Hyvän tavan vastaisesta mainonnasta ukaaseja antaa Julkisen sanan neuvosto. (Toisin sanoen on helppo rikkoa hyvää tapaa, koska JSN:a kiinnostaa lähinnä "rasistinen" uutisointi, jossa asianmukaisesti kerrotaan rikoksesta epäillyn (afrikkalaisen) kansalaisuus.) Miten hyvän maun vastainen mainonta sitten ilmenee käytännössä? Kuluttajaviraston mukaan "[V]anhemman kasvatusoikeutta ja hyvää tapaa rikotaan esimerkiksi silloin, kun lapsille kohdistetussa tai lapset tavoittavassa mainoksessa:
- lapselle annetaan mainoksessa mielikuva, että ihmisarvoa, elämän laatua ja hyviä sosiaalisia suhteita voi ostaa
- syyllistetään vanhempi tarjoamalla tuotteen ostamista keinoksi onnistua vanhempana"
Heti tulee mieleen hiljattain televisiossa näkemäni mainos, jossa esitetään huoneeseensa eristäytyvä kärttyinen poika, minkä jälkeen kysytään: "Onko kontaktin saaminen jälkikasvuun vaikeaa?" ja ehdotetaan ratkaisuksi laajakaistaliittymän hankkimista nuorelle isänmaan toivolle. Vaikka mainoksen nähnyt lapsikin voi toki omaksua kyseenalaisia "neuvotteluvaltteja" pyrkimykseensä saada jatkossa vanhempansa ostamaan tahtomansa tuote, mieleeni nousee kysymys siitä, miksi on tarpeen sallia moisen saastan kaataminen edes vanhempien silmien eteen? Onko jossakin siis tehty periaatepäätös siitä, että täysi-ikäisten manipuloiminen tarjoamalla näennäistä ratkaisua tunne-elämän traumoihin tai lastenkasvatusongelmiin on aivan asiallista markkinointia?
Jotta tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni olisi tarpeeksi pitkä saamaan lukijan ikävystymään ja samalla tarpeeksi aiheen vierestä kirjoitettu ärsyttääkseen, pohdin vielä, miten on mahdollista, ettemme ole kuulleet enempää eräästä mielestäni kovin tärkeästä aiheesta liittyen EU:n alueen tuleviin elintarvikesuosituksiin. EU on nimittäin suuressa viisaudessaan myöntänyt EURRECA-nimiselle organisaatiolle 13,2 miljoonaa euroa tukea uusien ravitsemussuositusten valmisteluun. Tokihan tärkeään asiaan tarvitaan rahaa, mutta huolestuttavaa on, että kyseinen organisaatio on itse asiassa elintarviketeollisuuden jättien perustama lobbausjärjestö, joka on mm. kyseenalaistanut WHO:n suositukset sokerin ja virvoitusjuomien kulutuksen vähentämistarpeesta vielä 2000-luvulla. (Edellinen on törkeästi kopioitu linkin takaa löytyvästä tekstistä.) Näemme EURRECA:n takana olevien yritysten markkinointimateriaalia varmasti päivittäin, mutta jokin sisälläni sanoo, ettei tuon markkinoinnin pitäisi antaa ulottua saamiimme ravintosuosituksiin. Onko tulevaisuuden ravintosuositus tässä:
Miksi kuulin tästä jostain aivan muualta kuin valtakunnallisen televisiokanavan uutislähetyksestä? Onko tiedotusvälineillämme liian kiire puhua Big Brothelista?
- Juuso
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)