Aikamme kuvia

Kuvia on vaikea välttää, oli sitten kotona tai lähti ulos. En juuri katso televisiota, joten en avannut sitä myöskään tehdäkseni "kuvattomuuskoetta"... Mainosten kyyläämistä olen oppinut välttämään jatkuvalla harjoittelulla, joka on saanut pontta sen hoksaamisesta, että kun kiinnitän huomiota samaan asiaan tarpeeksi monta kertaa, se tallentuu aivojeni pitkäaikaiseen muistiin, vaikka kyseessä olisi elämän kannalta täysin merkityksetön asia. En toki tarkoita, etteikö mainoskuvilla olisi merkitystä; vältän niitä myös siksi, että paitsi ajatus hyvin rajallisen aivokapasiteettini luvattomasta käyttöönotosta, minua häiritsee myös se, kun joskus huomaan avovaimoni - ilmeisesti mainosten uhrina - haluavan juuri tiettyä merkkituotetta, vaikka kyseessä olisi tuote, jonka merkillä ei ole mitään väliä (kuten vaikkapa samalta tehtaalta eri pakkaamon kautta samaan kauppaan päätyvä suklaapatukka, jonka toki erottaa merkkituotteesta erilaisen kääreen lisäksi huomattavasti korkeampi hinta). Mitä tulee mainoksiin mediakasvatuksen kannalta, olisin toivonut, että kurssilla olisi esitelty (vaikka sitten luvatta) mainoksia ja kaivettu niistä keinoja, joilla ne vetoavat alitajuntaamme ja tunteisiimme. Ymmärrän toki, että luennoitsijat eivät halua laittaa päätään vadille tekemällä laittomuuksia, mutta jälleen kerran laki ja etiikka ovat toisiaan vastassa mediakasvatusasioissa: oikeasti eettistä olisi mainostajien "oikeuksien" vaalimisen sijaan pikemminkin levittää tietoa siitä, miten mainosten kuvakielen käytöllä pyritään huijaamaan pahaa-aavistamattomia kuluttajia.

Kuvia löytyy toki muualtakin kuin mainoksista. Kävin Tamyn kulttuurijaoston järjestämällä graffitikierroksella ihailemassa hienoja (ja kauhistelemassa rumia) osoituksia graffitikulttuurin olemassaolosta Tampereella. Oppaaksi saadulta vanhan polven graffitimaalarilta kyseltiin jos jonkinmoisia kysymyksiä, mutta kuvaavaa oli, kuinka hän kielsi olevansa sitä mieltä, että graffitit olisivat lähtökohtaisesti kuvataidetta. Graffitimaalarille ei tuntunut olevan tärkeää ulkopuolisten "hyväksyttävyyden puitteissa" antama tunnustus, vaan alakulttuureille tyypilliseen malliin olennaista oli pikemminkin vertaisryhmä eli se, diggailiko "graffitiskene" omista tekeleistä. Hänelle graffitit vain "olivat" ilman sen suurempaa tarvetta miettiä niiden syvempää merkitystä. Visuaalinen ilmaisu ja esteettinen miellyttävyys oli tärkeintä. Tässä on mielestäni jotakin hyvin kaunista, koska olen jollain tapaa kyllästynyt siihen, miten analyyttiseksi treenattu mieli yrittää etsiä merkityksiä aivan kaikesta, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta. Joskus mieli lepää katsoessa kuvaa kuvana, analysoimatta sitä liikaa.

Tosiasia on, etten ole erityisesti edes seurannut kuvia tehtävänannon jälkeen. Olen lukenut lähinnä opiskeluun liittyviä kirjoja, joissa ei kuvilla mässäillä. Kuitenkin kuvien läpitunkevuus on niin ilmeistä, ettei niiltä voi välttyä, vaikka kävelisi vain viattomasti koulun kampusalueella. Nykyaikainen viestintä on niin kiinni kuvan tuomassa lisäarvossa, ettei kuvattomia julisteita juuri enää bongaa, mainoksista nyt puhumattakaan. Mainos, juliste, plakaatti tms. ilman kuvaa "hukkuu" ympäristöönsä eikä kykene erottumaan edukseen, koska näköaistiamme on vuosia totutettu valikoimaan lähempään tarkasteluun vain visuaalisesti kiinnostavimmat kohteet. Toisaalta edes mainonnassa kaikkien kuvien tarkoitus ei ole hyppiä silmille. Esimerkiksi yrityksen Internet-sivustolla kuvan tarkoituksena voi olla näyttää hillitty ja sivun ulkoasuun sulautuva, mutta luottamusta herättävä hymyilevä ihminen sivun ylälaidassa, kuitenkaan herättämättä niin paljon huomiota, että sivujen selaaja hoksaisi sen olevan propagandaa, jossa koetetaan saada potentiaalinen asiakas luomaan myönteinen mielleyhtymä yrityksestä tai sen tarjoamista palveluista tai tuotteista. Sivun teksti toimisi varmasti ilman kuviakin, mutta kuvilla höystettynä se toimii vielä tehokkaammin.