Medialukutaitoa ja -halua?

Paastolle muka pitäisi alkaa... Höpö höpö! Edellinen välitehtäväkin on tekemättä. Oman medialukutaidon arviointi on jotenkin ahdistanut, koska toisaalta pidän itseäni varsin kriittisenä ja taidokkaana mediankäyttäjänä, mutta toisaalta mietin, saattaako ylimielisyyteni kampittaa minut yllättäen.

Ongelmanani ei ole se, etten osaisi tuottaa luettavaa tekstiä tai etten hallitsisi uuden median teknistä käyttöä. Koen olevani melko taitava mediankäyttäjä sen suhteen, että suhtaudun yleensä lukemaani ja näkemääni kriittisesti. Pyrin reflektoimaan eteen tulevaa informaatiota minulla jo olevan aiemman tiedon pohjalta ja arvioimaan sen luotettavuutta. Myös tilanne, jossa jollakulla on hyvä motiivi antaa väärää tietoa käsillä olevasta aiheesta, nostaa esiin lievää vainoharhaisuutta. Tai ehkä se on tervettä tässä maailmassa, jossa monesti ilmiön todellista olemusta tärkeämmäksi koetaan se, miltä jokin asia vaikuttaa pinnallisesti.

Potentiaalisesti epäluotettavan informaation keskellä luovimiseen tarvitsee mediastrategioita. Esimerkiksi netin käyttöä uutislähteenä helpottaa se, että ylläpitää mielessään jonkinlaista arvoasteikkoa eri uutispalvelujen luotettavuudesta: Yleisradion uutisiin voi yleensä luottaa kun taas tiettyjen nettilehtien toimittajat tuntuvat tekevän kirjoitusvirheitä viliseviä juttujaan saatuaan unessa näyn siitä, että jotakin kiinnostavaa on tapahtunut. Tietenkin omaa arvoasteikkoaan pitää tarkistaa, jos tarvetta siihen ilmenee. Itse olen huomannut tällaisen suodatuksen seurauksena luottavani lopulta eniten sellaiseen mediaan, jolla ei juuri ole kaupallisia intressejä vaikuttamassa tiedonvälitykseen. Sellainen media ei esimerkiksi todennäköisesti jätä julkaisematta juttua aiheesta x siksi, että se saattaisi vahingoittaa jonkun sille mainosrahaa syytävän yrityksen imagoa. Intressejä on tietysti muutakin laatua kuin kaupallisia... Mielestäni ainakin poliittinen puolueellisuus on kuitenkin helpompaa tunnistaa tekstistä kuin toimittajan puutteellinen ammattietiikka.

Huomioni kiinnittyy kuitenkin yhteen asiaan media-asenteissani. Suhtaudun intohimoisen halveksuvasti tiettyjä nykyaikaisen median muotoja ja ilmiöitä kohtaan. En voi sietää tosi-TV:tä enkä juorulehtiä. Brändiajattelu sekä julkisuuden ihannointi saa oksennusrefleksini heräämään. Tämä on tietysti täysin oman arvomaailmani mukaista, eikä se sinällään minua haittaa. Olen mieluusti ilman Big Brotheria, Idolsia ja muita sirkushuveja, joiden olemassaolo ja suosio edellyttää arvostelukyvyttömien uhrilampaiden ja katsojien hyväksikäyttöä. Antipatialla on kuitenkin sekin puoli, että se estää tutustumasta ilmiöihin sen tarkemmin, jolloin tietoni niistä jäävät samalle asteelle kuin angstiteinin argumentaatio tämän esittäessä äidilleen vastalauseita huoneen siivoamiseen kohdistuneesta vaatimuksesta. Voiko uskottavasti väittää osaavansa lukea, ellei suostu edes avaamaan kirjaa? No, toisaalta aikaa tuntuu olevan tärkeillekin asioille aina liian vähän, joten miksi tuhlata aikaansa sellaiseen, mistä ei pidä.

Oman medialukutaitoni ruotimisen vaikeus ja tavallaan hyvään vauhtiin päässeen tekstin johtoajatuksen kadottaminen saa kuitenkin minut jälleen uskomaan, että mediakompetenssini on olematon ja että minun tulisi olla koulun penkillä opettelemassa medialukutaidon alkeita. Tästä mediahermoromahduksesta toivuttuani koen myös olevani muuten valmis paastoon, mutta on yksi asia, joka kaivelee vielä. TV:tä en kai olisi katsonut muutenkaan ja tuskin kuolen myöskään päivään ilman uutisia. Internetin törkyä en ainakaan tarvitse joka päivä... mutta musiikista en luovu!