Median seuraaminen saa uskomaan vanhan sananlaskun "tieto lisää tuskaa" osuvan naulan kantaan. Vaikka itse asia tuntuukin vähintään ahdistavalta, olin kuitenkin tyytyväinen, että Helsingin Sanomissa käsiteltiin mielestäni tärkeää asiaa, suomalaisnuorten polarisoitunutta sosiaalista kenttää. Siis sitä, että suosituilla on ympärillään paljon ihmisiä, mutta kymmenesosalla ei ketään. (Tietenkin tällaista pilkkufetisistiä karmaisi se, että laadukkaana pidetyn lehden jutussa jo toinen sana oli kirjoitettu väärin ja että toisesta lauseesta puuttui kieltosana. Tälläkö lapset opetetaan lukemaan?) Kiusaaminenkin on kouluissa vain lisääntynyt...
Tietenkin kommenteissa joku verenhimoinen lukija pyrki heti alkuun siirtämään tappamiseen päätyneiden koulukiusattujen syyllisyystaakan kiusaajien ja jopa opettajien harteille. Onneksi jokunen opettaja toi keskusteluun järjen ääntä huomauttamalla esimerkiksi siitä, miten vaikeaa opettajan on puuttua kiusaamiseen silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät myönnä lapsensa syyllistyneen mihinkään väärään. Myös sen itsestäänselvyyden joku mainitsi, että opettajiinkin mahtuu välinpitämättömiä tapauksia, joiden ei pitäisi olla alalla, koska eivät ole valmiita sitoutumaan terveen oppimisympäristön luomiseen ja ylläpitoon.
Tämä ei ole kuitenkaan se aihe, joka sai minut tänään huolestumaan median vaikutuksista lasten ja nuorten maailmankuvaan. Toisessa jutussa kerrotaan, miten kolmen teinitytön ryhmä oli ryöstänyt ja pahoinpidellyt nuorempia tyttöjä. Uhrit oli pakotettu riisuuntumaan ja heistä oli otettu valokuvia kännykkäkameralla. Poliisi arveli kuvien olevan jo levityksessä. Sinällään myönteinen asia, pienimuotoisen julkaisutoiminnan helpottuminen ja arkipäiväistyminen tuo mukanaan myös karuja puolia. Myös kiusaamiselle avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia. Toki "virtuaalikiusaaminen" on aiemminkin ollut mahdollista, mutta tässä tapauksessa se konkretisoituu jotenkin erityisen kuvottavalla tavalla: nuoret tytöt käyttävät rankkaa fyysistä väkivaltaa ja pyrkivät vielä lisäämään uhriensa kärsimystä häpäisemällä näitä julkisesti.
Internet on siinä mielessä riskialtis tiedonvälityksen muoto, että vaikkapa jollekin www-sivulle kerran vuodettua sisältöä on erittäin vaikeaa ellei jopa täysin mahdotonta saada poistettua kierrosta, koska jos sisältö jotakuta kiinnostaa, sen voi vapaasti kopioida ja levittää sitä edelleen, vaikkapa toisella www-sivustolla tai muissa Internet-palveluissa. Tätä asiaa voi tuskin liikaa painottaa mediakasvatuksessa. Valitettavasti tämä tarkoittaa kiusattujen kannalta sitä, että on paikkoja, joissa tapahtuvaan kiusaamiseen ei voi kukaan tehokkaasti puuttua, vaikka haluaisi. Kunnianloukkauksesta voi oikeastaan jäädä kiinni vain, jos tekee sen omalla nimellään, kuten Seppo Lehto... Onkin erittäin vaikea keksiä, miten tästä pitäisi puhua nuorille. Nuoret myös osaavat lukea näistä tapahtumista. Käykö heille samoin kuin itselleni Jokelan jälkeen: entä jos seuraava vastaava tapaus ei tunnukaan enää niin pahalta, kun siihen on turtunut? Tosiasia on, että uhrit voivat löytää kymmenenkin vuoden päästä netistä kuvan itsestään riisuuntumaan pakotettuna. Internetin medialaskeuman puoliintumisaika on pitkä tai ikuinen.
perjantai 26. syyskuuta 2008
torstai 25. syyskuuta 2008
Isänmaan toivot
Sapettaa.
Onko tämä parasta, mihin suomalainen media pystyy? Puhun nyt Kauhajoen tragedian uutisoinnista tai oikeastaan revittelystä ja kaiken maailman mässäilystä, joka tuntuu olevan väistämätöntä aina tällaisissa tilanteissa. On vaikeaa pukea sanoiksi tätä turhautumisen tunnetta, joka liittyy siihen, kuinka heikolla tasolla keskustelu aiheesta pyörii. En välttämättä kuvittele itse saavani aikaan parempaa, mutta en olekaan alan ammattilainen, joten sitä ei voida minulta odottaakaan.
Poliitikot ovat juuri niin suoraselkäisiä kuin odottaa saattaa: irtopisteitä rohmutaan milloin mikäkin asia tuomitsemalla ja vaatimalla lainsäädännön muuttamista. Videopelit, metallimusiikki ja käsiaseiden luvallinen käyttö pitää kieltää, koska miljoonien pelaajien, metallistien ja ampumaharrastajien joukosta löytyi vuoden sisään toinenkin hullu, joka päätti tappaa viattomia ihmisiä. Ei tule unohtaa tulitikkujen ja sytyttimien kieltämistä, sillä yrittihän uusi kansallissankarimme lisätä uhrien määrää myös sytyttämällä koulurakennuksen palamaan.
Onko se joku luonnonlaki, että aina kun tapahtuu jotain traagista ja kamalaa, suuri joukko opportunistisia kusipäitä yrittää hyötyä nopeasti tilanteesta jollakin tavalla? Muistan, kuinka tšetšenialainen ystäväni kertoi, että hän uskoo toisen Tšetšenian sodan olevan (kyllä, se on edelleen käynnissä, vaikkemme siitä kuulekaan) jumalan rangaistus siitä, että hänen maanmiehensä olivat niin sanotusti toisilleen susia "ensimmäisen" sodan jälkeen. Tilanne muistuttaa rakenteeltaan suomalaisten reaktiota Jokelan ja Kauhajoen surmatöihin. Roskalehdissä työskennellään yötä päivää, jotta voitaisiin äkkiä repiä toisten kärsimyksestä mahdollisimman suuret voitot - aika on rahaa, mitä tulee korppikotkajournalismiin! Syntipukkeja luodaan kilpaa. Kukaan ei osoita kuuluvansa selkärankaisiin kertomalla Suomen kansalle, että se on itse kollektiivisesti syyllinen, koska se on unohtanut olevansa yksi yhtenäinen kansa, joka voi menestyä vain toimimalla yhteisvastuullisesti ja olemalla henkisellä tasolla olemassa toisiaan (ja miksei muitakin) varten silloin kun tukea tarvitaan.
Kyynärpäätaktiikkahan voi tunnetusti kyllä auttaa yksilöitä pyrkimyksissään sosiaaliseen tai taloudelliseen nousuun, mutta tämä voi tapahtua ainoastaan painamalla toisia alaspäin, mikä taas osoittautuu aina koko kansan kannalta ajateltuna vahingolliseksi. (Ai niin, unohdin sen kosmisen totuuden, että "yritysjohtajien palkat eivät ole keneltäkään pois"!) Ahneus ja itsekkyys ovat muotia ja se näkyy ihmisten toiminnassa. Raha, valta ja kulutushyödykkeet ovat arjen teoista päätellen monille tärkeämpiä kuin kontakti omiin lapsiin. Nuorten ei ole mitenkään vaikeaa oppia tätä "ajan henkeä" seuraamalla mediaa ja ihmisten toimintaa. Tämäkö on se perintö, jonka lapsilleen jätettyään päälampaamme Matti "Anteeksi" Vanhasen sukupolvi kehtaa väittää olevansa "kateellinen nuorille" kaikista mahdollisuuksista, joita heidän luomansa yhteiskunta meille tarjoaa? Tuntuu, että meille on annettu mahdollisuus tulla ilkeiksi paskiaisiksi tai jäädä ilkeiden paskiaisten jalkoihin... tai korjata maailman vääryydet ja elää elämämme onnellisina loppuun asti.
Angstaaminen sikseen, sillä tietenkin löytyy myös keinoja toimia toisin. Kenenkään ei ole pakko asettaa uraansa tai materiaa ihmisten edelle. (Radikaali vähempään tyytyminen saattaisi sitä paitsi myös palauttaa ekologisen jalanjälkemme kestävälle tasolle.) Myös tiedotusvälineiden on aika siirtyä eteenpäin. Kuten luennolla todettiin, olemme jo kuulleet tarpeeksi tapahtumien kulusta, sitä on turha syöttää lisää. Yksityiskohdilla mässäily ei hyödytä ketään, vaan ainoastaan rohkaisee seuraavaa idioottia toteuttamaan sairaat väkivaltafantasiansa osoittamalla ihmisten olevan hyvin kiinnostuneita mistä tahansa, mikä liittyy shokkiuutiseen. Olennaista olisi keskittyä siihen, mitä sellaista voimme tehdä, joka oikeasti auttaa ehkäisemään vastaavanlaisia tapahtumia jatkossa. Sitä ei tee ainakaan pelien tai käsiaseiden kieltäminen eikä kenenkään syyllistäminen tapahtuneesta. Sitä ei tee myöskään se, että ihmiset ruokkivat mediamylläkkää tukemalla roskajournalismia. Sen sijaan voisi auttaa paljonkin, jos suomalaiset sitoutuisivat olemaan arkielämässään myötätuntoisempia ja valmiimpia tukemaan lähimmäisiään elämän haasteissa.
Onko tämä parasta, mihin suomalainen media pystyy? Puhun nyt Kauhajoen tragedian uutisoinnista tai oikeastaan revittelystä ja kaiken maailman mässäilystä, joka tuntuu olevan väistämätöntä aina tällaisissa tilanteissa. On vaikeaa pukea sanoiksi tätä turhautumisen tunnetta, joka liittyy siihen, kuinka heikolla tasolla keskustelu aiheesta pyörii. En välttämättä kuvittele itse saavani aikaan parempaa, mutta en olekaan alan ammattilainen, joten sitä ei voida minulta odottaakaan.
Poliitikot ovat juuri niin suoraselkäisiä kuin odottaa saattaa: irtopisteitä rohmutaan milloin mikäkin asia tuomitsemalla ja vaatimalla lainsäädännön muuttamista. Videopelit, metallimusiikki ja käsiaseiden luvallinen käyttö pitää kieltää, koska miljoonien pelaajien, metallistien ja ampumaharrastajien joukosta löytyi vuoden sisään toinenkin hullu, joka päätti tappaa viattomia ihmisiä. Ei tule unohtaa tulitikkujen ja sytyttimien kieltämistä, sillä yrittihän uusi kansallissankarimme lisätä uhrien määrää myös sytyttämällä koulurakennuksen palamaan.
Onko se joku luonnonlaki, että aina kun tapahtuu jotain traagista ja kamalaa, suuri joukko opportunistisia kusipäitä yrittää hyötyä nopeasti tilanteesta jollakin tavalla? Muistan, kuinka tšetšenialainen ystäväni kertoi, että hän uskoo toisen Tšetšenian sodan olevan (kyllä, se on edelleen käynnissä, vaikkemme siitä kuulekaan) jumalan rangaistus siitä, että hänen maanmiehensä olivat niin sanotusti toisilleen susia "ensimmäisen" sodan jälkeen. Tilanne muistuttaa rakenteeltaan suomalaisten reaktiota Jokelan ja Kauhajoen surmatöihin. Roskalehdissä työskennellään yötä päivää, jotta voitaisiin äkkiä repiä toisten kärsimyksestä mahdollisimman suuret voitot - aika on rahaa, mitä tulee korppikotkajournalismiin! Syntipukkeja luodaan kilpaa. Kukaan ei osoita kuuluvansa selkärankaisiin kertomalla Suomen kansalle, että se on itse kollektiivisesti syyllinen, koska se on unohtanut olevansa yksi yhtenäinen kansa, joka voi menestyä vain toimimalla yhteisvastuullisesti ja olemalla henkisellä tasolla olemassa toisiaan (ja miksei muitakin) varten silloin kun tukea tarvitaan.
Kyynärpäätaktiikkahan voi tunnetusti kyllä auttaa yksilöitä pyrkimyksissään sosiaaliseen tai taloudelliseen nousuun, mutta tämä voi tapahtua ainoastaan painamalla toisia alaspäin, mikä taas osoittautuu aina koko kansan kannalta ajateltuna vahingolliseksi. (Ai niin, unohdin sen kosmisen totuuden, että "yritysjohtajien palkat eivät ole keneltäkään pois"!) Ahneus ja itsekkyys ovat muotia ja se näkyy ihmisten toiminnassa. Raha, valta ja kulutushyödykkeet ovat arjen teoista päätellen monille tärkeämpiä kuin kontakti omiin lapsiin. Nuorten ei ole mitenkään vaikeaa oppia tätä "ajan henkeä" seuraamalla mediaa ja ihmisten toimintaa. Tämäkö on se perintö, jonka lapsilleen jätettyään päälampaamme Matti "Anteeksi" Vanhasen sukupolvi kehtaa väittää olevansa "kateellinen nuorille" kaikista mahdollisuuksista, joita heidän luomansa yhteiskunta meille tarjoaa? Tuntuu, että meille on annettu mahdollisuus tulla ilkeiksi paskiaisiksi tai jäädä ilkeiden paskiaisten jalkoihin... tai korjata maailman vääryydet ja elää elämämme onnellisina loppuun asti.
Angstaaminen sikseen, sillä tietenkin löytyy myös keinoja toimia toisin. Kenenkään ei ole pakko asettaa uraansa tai materiaa ihmisten edelle. (Radikaali vähempään tyytyminen saattaisi sitä paitsi myös palauttaa ekologisen jalanjälkemme kestävälle tasolle.) Myös tiedotusvälineiden on aika siirtyä eteenpäin. Kuten luennolla todettiin, olemme jo kuulleet tarpeeksi tapahtumien kulusta, sitä on turha syöttää lisää. Yksityiskohdilla mässäily ei hyödytä ketään, vaan ainoastaan rohkaisee seuraavaa idioottia toteuttamaan sairaat väkivaltafantasiansa osoittamalla ihmisten olevan hyvin kiinnostuneita mistä tahansa, mikä liittyy shokkiuutiseen. Olennaista olisi keskittyä siihen, mitä sellaista voimme tehdä, joka oikeasti auttaa ehkäisemään vastaavanlaisia tapahtumia jatkossa. Sitä ei tee ainakaan pelien tai käsiaseiden kieltäminen eikä kenenkään syyllistäminen tapahtuneesta. Sitä ei tee myöskään se, että ihmiset ruokkivat mediamylläkkää tukemalla roskajournalismia. Sen sijaan voisi auttaa paljonkin, jos suomalaiset sitoutuisivat olemaan arkielämässään myötätuntoisempia ja valmiimpia tukemaan lähimmäisiään elämän haasteissa.
Huonosti motivoivia mediakasvatuskokemuksia
Omia peruskoulu- ja lukioaikaisia kokemuksia mediakasvatuksesta on vaikea hahmottaa, sillä en muista siihen aikaan edes kuulleeni koko termistä. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö sitä olisi ollut, mutta aihe ei ollut vielä saavuttanut tiedotusvälineissä yhtä mittavaa huomioarvoa kuin sittemmin.
Ainakin median avulla opettamista tehtiin kuitenkin jonkin verran myös takapajuisessa mutta kasvojenkohotusleikkauksella statuksensa kohentamista epätoivoisesti yrittäneessä lukiossani (seutukunnan lahjattomimmat tapaukset alhaisella keskiarvorajallaan keräävä koulumme päätettiin muuttaa tunnetun taiteilijan nimeä kantavaksi opinahjoksi). Mielestäni heikonlaisesti toteutettu mikroluokkaopetus ei antanut suurimmalle osalle oppilaista juuri minkäänlaisia lisävalmiuksia, koska opettajana oli joko kehnoin pedagogisin valmiuksin varustettu tietotekniikan osaaja tai huonosti tietotekniikkaa ymmärtävä jonkin muun alan aineopettaja. Tästä johtuen hitaimpien ehdoilla edenneet yläasteen atk-tunnit kuluivat kaikilta tietotekniikan kanssa jo aiemmin tutuiksi tulleilta lähinnä Liero- ja Tapan Kaikki -pelien pelaamiseen ja chat-keskusteluihin.
Äidinkielen tunneilla saimme joskus tehtäviä, jotka edellyttivät tiedonhakua kirjastosta, mutta valmiuksia lähteiden kriittiseen tarkasteluun ei annettu. Audiovisuaalisen mediasisällön tuottaminen sen sijaan tuli vähän tutummaksi lukion kuvaamataidon valinnaisella valokuvauksen, videon ja graafisen suunnittelun kurssilla, jossa muun muassa tuotimme pienimuotoisen dokumentin ja harjoittelimme vaha-animaation tekemistä varsin alkeellisilla välineillä. Tämä olikin pieni, mutta innostava valopilkku kouluni muuten niin yksipuolisessa tavassa suhtautua mediaan. Itse asiassa ainoa peruskoulusta muistamani mediakasvatuskokemus oli niin ikään kuvaamataidon tunnilta, jolla saimme tehtäväksemme laatia mainosjuliste kuvitteelliseen elokuvaan. Kaikilta meni tuolloin auttamatta ohi yritykseni parodioida kehnoja elokuvasuomennoksia.
Buckinhamin tarkoittamassa mielessä mediakasvatus loisti ainakin ennen lukiota poissaolollaan, koska opetuksessa huomiota ei kiinnitetty tiedonvälitykseen ilmiönä vaan media toimi vain oppimisen työkaluna. Ehkä Suomi oli vasta avautumassa ja toipumassa suomettumisen ajasta, vaikka Neuvostoliitto ja Berliinin muuri olivatkin jo kaatuneet (todennäköisesti siihen, että Brežnevin kuolemaa seuranneena päivänä syntynyt poika oli aloittanut koulunkäynnin ja näin kylvänyt maailmanlaajuisen vallankumouksen ensi siemenen). Toivottavasti nykyään osataan ja halutaan kasvattaa lapsista ja nuorista kriittisempiä tiedotusvälineiden tuottaman sisällön arvioijia, koska muuten heidän valmiutensa tulkita nykyaikaisen median sisältöä jäävät heikoiksi. Itsestäni tuli kriittinen mediankäyttäjä vasta paljon myöhemmin ja aivan muualta kuin koulusta omaksuttujen vaikutteiden ansiosta.
Ainakin median avulla opettamista tehtiin kuitenkin jonkin verran myös takapajuisessa mutta kasvojenkohotusleikkauksella statuksensa kohentamista epätoivoisesti yrittäneessä lukiossani (seutukunnan lahjattomimmat tapaukset alhaisella keskiarvorajallaan keräävä koulumme päätettiin muuttaa tunnetun taiteilijan nimeä kantavaksi opinahjoksi). Mielestäni heikonlaisesti toteutettu mikroluokkaopetus ei antanut suurimmalle osalle oppilaista juuri minkäänlaisia lisävalmiuksia, koska opettajana oli joko kehnoin pedagogisin valmiuksin varustettu tietotekniikan osaaja tai huonosti tietotekniikkaa ymmärtävä jonkin muun alan aineopettaja. Tästä johtuen hitaimpien ehdoilla edenneet yläasteen atk-tunnit kuluivat kaikilta tietotekniikan kanssa jo aiemmin tutuiksi tulleilta lähinnä Liero- ja Tapan Kaikki -pelien pelaamiseen ja chat-keskusteluihin.
Äidinkielen tunneilla saimme joskus tehtäviä, jotka edellyttivät tiedonhakua kirjastosta, mutta valmiuksia lähteiden kriittiseen tarkasteluun ei annettu. Audiovisuaalisen mediasisällön tuottaminen sen sijaan tuli vähän tutummaksi lukion kuvaamataidon valinnaisella valokuvauksen, videon ja graafisen suunnittelun kurssilla, jossa muun muassa tuotimme pienimuotoisen dokumentin ja harjoittelimme vaha-animaation tekemistä varsin alkeellisilla välineillä. Tämä olikin pieni, mutta innostava valopilkku kouluni muuten niin yksipuolisessa tavassa suhtautua mediaan. Itse asiassa ainoa peruskoulusta muistamani mediakasvatuskokemus oli niin ikään kuvaamataidon tunnilta, jolla saimme tehtäväksemme laatia mainosjuliste kuvitteelliseen elokuvaan. Kaikilta meni tuolloin auttamatta ohi yritykseni parodioida kehnoja elokuvasuomennoksia.
Buckinhamin tarkoittamassa mielessä mediakasvatus loisti ainakin ennen lukiota poissaolollaan, koska opetuksessa huomiota ei kiinnitetty tiedonvälitykseen ilmiönä vaan media toimi vain oppimisen työkaluna. Ehkä Suomi oli vasta avautumassa ja toipumassa suomettumisen ajasta, vaikka Neuvostoliitto ja Berliinin muuri olivatkin jo kaatuneet (todennäköisesti siihen, että Brežnevin kuolemaa seuranneena päivänä syntynyt poika oli aloittanut koulunkäynnin ja näin kylvänyt maailmanlaajuisen vallankumouksen ensi siemenen). Toivottavasti nykyään osataan ja halutaan kasvattaa lapsista ja nuorista kriittisempiä tiedotusvälineiden tuottaman sisällön arvioijia, koska muuten heidän valmiutensa tulkita nykyaikaisen median sisältöä jäävät heikoiksi. Itsestäni tuli kriittinen mediankäyttäjä vasta paljon myöhemmin ja aivan muualta kuin koulusta omaksuttujen vaikutteiden ansiosta.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Mediakasvatusta ruotsalaisittain?
Seurasin muutaman päivän mediaa, ja koska en katso juurikaan televisiota, median seuraamiseni rajoittui kolmen päivän Hesarien selailuun. Valitsin ilmeisesti seurantajakson huonosti, sillä tulos oli naurettava: löysin vain yhden muutaman rivin maininnnan siitä, että pääkaupunkiseudun kirjastot kutsuvat kaikki koulunsa aloittaneet tutustumaan palveluihinsa. Siispä lähdin viime hetkellä kirjastoon tarkastamaan, josko Aamulehden anti olisi parempi. Vastauksen voitte arvata siitä, että Aamulehden uutinen, josta kirjoitan, ei varsinaisesti edes liity mediakasvatukseen. Se kuitenkin voisi toimia kasvatusmateriaalina koskien sitä, miten tiedotusvälineissä saa tämänhetkisen dogman mukaan käsitellä maahanmuuttoa ja sen aiheuttamia ongelmia. Sitä voitaisiin siis kutsua vaikkapa mediatuotanto-opetukseksi.
Aamulehden (18.9.) jutun otsikko on "Ruotsin kaupungeissa jengisota", ja vaikka jengisota sanana kuulostaakin kieltämättä varsin rankalta, se ei ole liioittelua, kun jutussa kerrotaan jengien välienselvittelyissä käytetyn autopommeja ja käsikranaatteja. Göteborgissa on ollut jutun mukaan viimeisen 12 päivän aikana peräti 9 ampumavälikohtausta. Jutun mukaan "sodankäynti" keskittyy tietyille alueille kaupungeissa. Ainoa maininta siitä, että ilmiöllä on jotakin tekemistä maahanmuuton ja ulkomaalaisten/ulkomaalaistaustaisten kanssa, saadaan, kun Ruotsin keskusrikospoliisin lehdistösihteeri Varg Gyllander kertoo jengiytymisen liittyvän lähiönuorten sosiaalisiin ongelmiin ja maahanmuuttajien syrjäytymiseen. Siten ongelma onkin hänen mukaansa ennaltaehkäisymielessä enemmänkin yhteiskunnallinen kuin poliisiasia.
En tiedä, onko kyse Aamulehden tietoisesti valitusta linjasta vai siitä, että uutinen tulee Ruotsista, jossa ollaan jopa Suomeakin kyvyttömämpiä puhumaan maahanmuuton tuomista ongelmista niiden oikeilla nimillä. Joka tapauksessa kyseessä on malliesimerkki siitä, miten nykyisessä (kaiken) suvaitsemista ja monikulttuurisuutta hehkuttavassa mediailmastossa on sallittua puhua maahanmuuttajien pohjoismaihin tuomasta rikollisuusaallosta: sen tulee ainakin vihjata johtuvan yhteiskunnallisista epäkohdista. Missään nimessä ei saa syyttää syyllisiä eli itse väkivallantekijöitä, sillä sehän olisi rasismia ja ihmisryhmän leimaamista.
Suvaitsevaiston mielestä pohjoismaalaisissa lähiöissä nähty väkivallan (samanaikaisesti maahanmuuttajien lisääntymisen kanssa tapahtunut) lisääntyminen ja raaistuminen johtuu suomalaisista ja suomalaisesta yhteiskunnasta, joka "tuuppaa" maahanmuuttajat "ongelmalähiöihin". Jos kuitenkin tarkastellaan asiaa hieman analyyttisemmin, nousee esiin muutamia kysymyksiä, jotka rasistiksileimaamisen uhallakin kyseisiin vaikeisiin asioihin (omalla sarkastisella tyylillään) tarttuva Jussi Halla-Aho esittää minua paremmin, joten niitä on turha tässä toistaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan ne linkin takaa, sillä kyse on huomionarvoisista asioista.
Itseäni sosiaalipolitiikan opiskelijana aihe kiinnostaa tietysti lähinnä sen takia, että nämä mainitut "ongelmalähiöt" ovat juuri niitä alueita, joilla esim. kaupungin vuokra-asunnot yleensä sijaitsevat. Kaupunki hankkii mahdollisimman halpoja asuntoja, koska kaupungin intresseihin kuuluu tarjota tuettua asumista mahdollisimman monelle tarvitsevalle. Kaupunki siis "tuuppaa" sekä suomalaiset että ulkomaalaiset vähävaraiset aivan tasa-arvoisesti "ongelmalähiöihin". Veronmaksajat tuskin riemastuisivat, jos suomalaisia syrjäytyneitä alettaisiin joukolla asuttaa yhteiskunnan varoin Eiraan. Maahanmuuttajien "haja-asuttamista" kuitenkin on (kaiketi lisäkuluista pukahtamatta) ehdotettu ratkaisuksi maahanmuuttajien ongelmakäyttäytymiseen.
Mediakasvatuksellinen näkökulma, jota tässä tekstissä ajan takaa, on yksinkertainen: älä niele edes "kunnollisten" sanomalehtien juttuja pureskelematta! Arvovapaata lehtikirjoitusta ei ole eikä tietyistä aiheista näköjään kyetä mitenkään puhumaan hyssyttelemättä... edes täällä Suomessa.
Aamulehden (18.9.) jutun otsikko on "Ruotsin kaupungeissa jengisota", ja vaikka jengisota sanana kuulostaakin kieltämättä varsin rankalta, se ei ole liioittelua, kun jutussa kerrotaan jengien välienselvittelyissä käytetyn autopommeja ja käsikranaatteja. Göteborgissa on ollut jutun mukaan viimeisen 12 päivän aikana peräti 9 ampumavälikohtausta. Jutun mukaan "sodankäynti" keskittyy tietyille alueille kaupungeissa. Ainoa maininta siitä, että ilmiöllä on jotakin tekemistä maahanmuuton ja ulkomaalaisten/ulkomaalaistaustaisten kanssa, saadaan, kun Ruotsin keskusrikospoliisin lehdistösihteeri Varg Gyllander kertoo jengiytymisen liittyvän lähiönuorten sosiaalisiin ongelmiin ja maahanmuuttajien syrjäytymiseen. Siten ongelma onkin hänen mukaansa ennaltaehkäisymielessä enemmänkin yhteiskunnallinen kuin poliisiasia.
En tiedä, onko kyse Aamulehden tietoisesti valitusta linjasta vai siitä, että uutinen tulee Ruotsista, jossa ollaan jopa Suomeakin kyvyttömämpiä puhumaan maahanmuuton tuomista ongelmista niiden oikeilla nimillä. Joka tapauksessa kyseessä on malliesimerkki siitä, miten nykyisessä (kaiken) suvaitsemista ja monikulttuurisuutta hehkuttavassa mediailmastossa on sallittua puhua maahanmuuttajien pohjoismaihin tuomasta rikollisuusaallosta: sen tulee ainakin vihjata johtuvan yhteiskunnallisista epäkohdista. Missään nimessä ei saa syyttää syyllisiä eli itse väkivallantekijöitä, sillä sehän olisi rasismia ja ihmisryhmän leimaamista.
Suvaitsevaiston mielestä pohjoismaalaisissa lähiöissä nähty väkivallan (samanaikaisesti maahanmuuttajien lisääntymisen kanssa tapahtunut) lisääntyminen ja raaistuminen johtuu suomalaisista ja suomalaisesta yhteiskunnasta, joka "tuuppaa" maahanmuuttajat "ongelmalähiöihin". Jos kuitenkin tarkastellaan asiaa hieman analyyttisemmin, nousee esiin muutamia kysymyksiä, jotka rasistiksileimaamisen uhallakin kyseisiin vaikeisiin asioihin (omalla sarkastisella tyylillään) tarttuva Jussi Halla-Aho esittää minua paremmin, joten niitä on turha tässä toistaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan ne linkin takaa, sillä kyse on huomionarvoisista asioista.
Itseäni sosiaalipolitiikan opiskelijana aihe kiinnostaa tietysti lähinnä sen takia, että nämä mainitut "ongelmalähiöt" ovat juuri niitä alueita, joilla esim. kaupungin vuokra-asunnot yleensä sijaitsevat. Kaupunki hankkii mahdollisimman halpoja asuntoja, koska kaupungin intresseihin kuuluu tarjota tuettua asumista mahdollisimman monelle tarvitsevalle. Kaupunki siis "tuuppaa" sekä suomalaiset että ulkomaalaiset vähävaraiset aivan tasa-arvoisesti "ongelmalähiöihin". Veronmaksajat tuskin riemastuisivat, jos suomalaisia syrjäytyneitä alettaisiin joukolla asuttaa yhteiskunnan varoin Eiraan. Maahanmuuttajien "haja-asuttamista" kuitenkin on (kaiketi lisäkuluista pukahtamatta) ehdotettu ratkaisuksi maahanmuuttajien ongelmakäyttäytymiseen.
Mediakasvatuksellinen näkökulma, jota tässä tekstissä ajan takaa, on yksinkertainen: älä niele edes "kunnollisten" sanomalehtien juttuja pureskelematta! Arvovapaata lehtikirjoitusta ei ole eikä tietyistä aiheista näköjään kyetä mitenkään puhumaan hyssyttelemättä... edes täällä Suomessa.
perjantai 12. syyskuuta 2008
Mediaseurantaa...
Tein niin sanotusti Kiinat ja seurasin mediankäyttöäni herkeämättä, tosin vain yhden vuorokauden ajan, toisin kuin esikuvani, joka jaksaa valvoa väsymättä kansalaistensa edesottamuksia päivästä ja vuodesta toiseen. Koska elämä on lähes aina parempaa musiikilla kuin ilman, aloitin aamuni soittaen kaiken desert rockin isää, Kyussia. Samaan aikaan, noin klo 8.40-9.00 kävin myös irkissä (joka ei siis ole sama asia kuin IRC-galleria:) toivottamassa huomenet niille ystävilleni, jotka irkkaavat ja tietysti tarkastamassa, minkälaisia törkyurleja olisi tarjolla hauskuttamaan aamuani. Asiaan vihkiytymättömille esitettäköön tässä vaikkapa eräs suhteellisen kuiva parodiakuva CERN:in suuren hiukkastörmäyttimen aiheuttamasta mediakohusta ja maailmanlopun ym. kauhukuvien maalailusta. Toisin sanoen aamu ei ainakaan tällä rintamalla tarjonnut juuri mitään hauskaa, varsinkaan kun luin vain reilua tuntia myöhemmin Aamulehden www-sivuilta varsin raadollisen jutun tapetusta miehestä, jonka ruumis oli kellunut vesilätäkössä rakennustyömaalla aivan yliopiston läheisyydessä edellisaamuna. Paperiversiosta, jota käpistelin pikaisesti YTHS:n odotushuoneessa, sen sijaan ehdin lukea hädintuskin etusivun, jossa kerrottiin UPM:n ja Stora Enson irtisanomisista. Metsäteollisuus taitaa viimein alkaa kaatua jämähtäneisyyteensä, vahinko vain, että maksajina ovat työntekijät, joiden ammattiliitto on tällaisten tilanteiden kannalta katsoen tainnut niin sanotusti hinnoitella itsensä ulos.
Sen sijaan sitä ennen ehdin jo kuunnella musiikkia bussimatkan ajan, jolloin soi mp3-soittimesta Kick Bongin loistava A Cup of Tea?-albumi. Samalla luin espajan alkeiskurssin oppikirjaa kerratakseni ennen ensi viikon tunteja. Jatkoin kirjan lueskelua päästyäni koulun kirjastoon pakoon YTHS:n pelottavaa röntgenaparaattia, joka sai hampaani kipeiksi. Kuulonhuoltoliiton ohjeistusten rikkominen jatkui niin ikään maanmainiolla Queens of the Stone Agen nimialbumilla. (Nimitän opinahjoamme kouluksi, sillä se ärsyttää kaikkia pätemisentarpeesta vielä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeenkin kärsiviä luennoitsijoita ja muita naurettavia snobeja.)
Tähän väliin lienee hyvä huomauttaa, että pyrin jatkuvuuden vuoksi edelleenkin ärsyttämään kuoliaaksi, mutta tällä kertaa teen sen lisäämällä linkin aina mahdollisuuden tullen, jotta blogia olisi mahdollisimman hankala lukea. Laadukkaasta musiikista pitävät saattavat tosin arvostaa joitakin linkkejä, mutta se on vain sivuvaikutus.
Tietenkään en voinut käydä kaupassa ilman musiikkia, joten laitoin Risch-nimisen Elektro-/IDM-artistin Synesthesia-EP:n soimaan. Se oli tosin jo vaihtunut useiden esittäjien Kyuss-tribuuttialbumiin Listen without Distraction lähtiessäni suuntaamaan kotia kohti bussilla, jonka kyljissä olevat mainokset sivuutin vuosien kokemuksella. Saavuttuani kotiin ennen neljää laitoin tietysti ensi töikseni tietokoneen päälle, jotta voisin kuunnella musiikkia. Koska eksyin siis aivan liian mukavaan nojatuoliini ja satun olemaan pahasti koukussa Internetiin, katsoin jälleen, millaisia linkkejä ja millaista keskustelua irkissä olisi tarjolla. Jutellessani ystävieni kanssa kuuntelin Satumnaisuuden Kaleidoskopedeliaa, joka muuten on varsin helposti lähestyttävää, mutta kuitenkin myös mielenkiintoista musiikkia. Uusisuomi.fi-sivuston ylläpitäjät osoittivat olevansa ovelia ja tietävänsä linkkejä levitettävän jos missäkin, sillä erään uutisen url-osoite loppui merkkijonoon "jattikiihdytin-vaati-ensimmaisen-uhrinsa", mikä oli tietysti omiaan herättämään mielenkiintoni.
Osoitteen takaa löytyvän jutun otsikko olikin "Jättikiihdyttimen pelko vaati ensimmäisen uhrinsa". Toki kyseessä oli sikäli mielenkiintoinen juttu mediakasvatuksen kannalta, että ilmeisesti median maailmanloppuhehkutusta pelästynyt ja itsemurhan tehnyt tyttö ei ollut saanut riittävästi mediakasvatusta ymmärtääkseen, ettei ihan kaikkea tiedotusvälineiden kertomaa kannata uskoa. Huijatuksi tulemisesta huolimatta juutuin samalle sivustolle lukemaan muutaman "Näkökulman", joissa Jarmo Koponen pohti Gruusian kriisiä muistuttaen, että venäläinen "rauhanturvaaja" Kaukasuksen alueella on jo lähtökohtaisesti pukki kaalimaan vartijana. Aiemmassa kirjoituksessaan hän ruoti Gruusian kriisiä kiinnittäen huomiota siihen tapaan, jolla Venäjä käy sotaa: venäläisten tuki on varma, koska heille syötetään Medvedevin (eli Putinin) totuus siitä, kuinka Saakashvili on kaiken takana ja Venäjä toimi vain auttavana kätenä. Ja helppohan sitä on syöttää, koska valtion puolesta taataan, ettei kilpailevia totuuksia tuoda tarjolle asettautumatta hengenvaaraan. Mitenköhän on venäläisten medialukutaidon laita ja olisiko mediakasvatuksesta hyötyä siellä, jos kerran valtio kontrolloi valtaosaa mediasta ja jäljelle jäävät vapaat tiedotusvälineet saavuttavat parhaimmillaankin vain häviävän pienen osan kansasta? Kykenin irtautumaan ihmissyöjätuolini otteesta vielä noin tunnin kestäneen vankeuden riuduttamanakin, mutta vain palatakseni myöhemmin samalle haaskalle.
Kello kahdeksan jälkeen en ollut uskoa silmiäni, kun luin Iivi Anna Masson blogista Helsingin kaupungin aloittaneen uskonnolliseen erotteluun perustuvien uimahallivuorojen järjestämisen: eräälle tietylle vuorolle päästäkseen tulee olla paitsi nainen, myös muslimi! Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta positiiviseen sävyyn, vaikka yleensä on asettunut syrjintää vastaan (siis silloin, kun syrjitty ei ole valkoinen heteromies). Masso sen sijaan piikitteli: "Jos kunnallisia palveluita aletaan tarjoamaan ihmisille uskonnollisten sääntöjen ja uskonnollisen kuuluvuuden perusteella, mikä estää vaikkapa yksityisiä kapakoita ja ravintoloita eväämästä sisäänpääsy joiltakin ihmisiltä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan vedoten?" Ihmettelin, miten Suomi on ajautunut kurssiltaan niin pahasti sivuun, että (ehdottomasti vain ja ainoastaan positiivisesti vaikuttavan) monikulttuurisuuden nimissä suostutaan joidenkin ryhmien vaatimuksiin, vaikka ne olisivat ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Jos vastaavaa tapahtuisi ns. "toiseen suuntaan", vähemmistövaltuutettu puuttuisi varmasti asiaan (mikä on tietysti aivan oikein), mutta tässä tapauksessa kyseessä oleva ryhmä tuntuu nauttivan jotain erityissuojelusta, joka suojaa kritiikiltä. No, älyllisesti epärehellinen mieli saattaa alistua mielenosoituksissa auliisti esiteltyjen uhkauskylttien edessä. Mutta kuka väittää, että meidän olisi pakko hyväksyä fundamentalistinen tulkinta, jonka mukaan kaikki asiallinenkin islam-kritiikki on uskonnon halventamista? Se toimii asiallisen keskustelun vaientajana vain niin kauan, kuin me suomalaiset sallimme.
21.50-22.00 altistuin televisioviihteelle, kun menin rakkaan avovaimoni seuraksi katsomaan, kuinka herra House koki jälleen kerran samanlaisen ahaa-elämyksen kuin joka ikisessä jaksossa sitä ennen. Arvoitukseksi jäi, miksi sarjan ohjaaja on halunnut sen (n.10 minuuttia ennen loppua tulevan) lopullisen käännekohdan näyttävän täsmälleen samalta joka jaksossa. Ymmärtäisin toki tämän, jos tohtoria näyttelisi vaikkapa Steven Seagal, jolla on vain yksi "one face fits all"-ilme.
Myöhemmin yöllä tätä blogia kirjoittaessa (ja samalla nettiä selaillessa) soi ensin Airin Pocket Symphony ja sitten Killersin Hot Fuss. Suosittelen.
Sen sijaan sitä ennen ehdin jo kuunnella musiikkia bussimatkan ajan, jolloin soi mp3-soittimesta Kick Bongin loistava A Cup of Tea?-albumi. Samalla luin espajan alkeiskurssin oppikirjaa kerratakseni ennen ensi viikon tunteja. Jatkoin kirjan lueskelua päästyäni koulun kirjastoon pakoon YTHS:n pelottavaa röntgenaparaattia, joka sai hampaani kipeiksi. Kuulonhuoltoliiton ohjeistusten rikkominen jatkui niin ikään maanmainiolla Queens of the Stone Agen nimialbumilla. (Nimitän opinahjoamme kouluksi, sillä se ärsyttää kaikkia pätemisentarpeesta vielä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeenkin kärsiviä luennoitsijoita ja muita naurettavia snobeja.)
Tähän väliin lienee hyvä huomauttaa, että pyrin jatkuvuuden vuoksi edelleenkin ärsyttämään kuoliaaksi, mutta tällä kertaa teen sen lisäämällä linkin aina mahdollisuuden tullen, jotta blogia olisi mahdollisimman hankala lukea. Laadukkaasta musiikista pitävät saattavat tosin arvostaa joitakin linkkejä, mutta se on vain sivuvaikutus.
Tietenkään en voinut käydä kaupassa ilman musiikkia, joten laitoin Risch-nimisen Elektro-/IDM-artistin Synesthesia-EP:n soimaan. Se oli tosin jo vaihtunut useiden esittäjien Kyuss-tribuuttialbumiin Listen without Distraction lähtiessäni suuntaamaan kotia kohti bussilla, jonka kyljissä olevat mainokset sivuutin vuosien kokemuksella. Saavuttuani kotiin ennen neljää laitoin tietysti ensi töikseni tietokoneen päälle, jotta voisin kuunnella musiikkia. Koska eksyin siis aivan liian mukavaan nojatuoliini ja satun olemaan pahasti koukussa Internetiin, katsoin jälleen, millaisia linkkejä ja millaista keskustelua irkissä olisi tarjolla. Jutellessani ystävieni kanssa kuuntelin Satumnaisuuden Kaleidoskopedeliaa, joka muuten on varsin helposti lähestyttävää, mutta kuitenkin myös mielenkiintoista musiikkia. Uusisuomi.fi-sivuston ylläpitäjät osoittivat olevansa ovelia ja tietävänsä linkkejä levitettävän jos missäkin, sillä erään uutisen url-osoite loppui merkkijonoon "jattikiihdytin-vaati-ensimmaisen-uhrinsa", mikä oli tietysti omiaan herättämään mielenkiintoni.
Osoitteen takaa löytyvän jutun otsikko olikin "Jättikiihdyttimen pelko vaati ensimmäisen uhrinsa". Toki kyseessä oli sikäli mielenkiintoinen juttu mediakasvatuksen kannalta, että ilmeisesti median maailmanloppuhehkutusta pelästynyt ja itsemurhan tehnyt tyttö ei ollut saanut riittävästi mediakasvatusta ymmärtääkseen, ettei ihan kaikkea tiedotusvälineiden kertomaa kannata uskoa. Huijatuksi tulemisesta huolimatta juutuin samalle sivustolle lukemaan muutaman "Näkökulman", joissa Jarmo Koponen pohti Gruusian kriisiä muistuttaen, että venäläinen "rauhanturvaaja" Kaukasuksen alueella on jo lähtökohtaisesti pukki kaalimaan vartijana. Aiemmassa kirjoituksessaan hän ruoti Gruusian kriisiä kiinnittäen huomiota siihen tapaan, jolla Venäjä käy sotaa: venäläisten tuki on varma, koska heille syötetään Medvedevin (eli Putinin) totuus siitä, kuinka Saakashvili on kaiken takana ja Venäjä toimi vain auttavana kätenä. Ja helppohan sitä on syöttää, koska valtion puolesta taataan, ettei kilpailevia totuuksia tuoda tarjolle asettautumatta hengenvaaraan. Mitenköhän on venäläisten medialukutaidon laita ja olisiko mediakasvatuksesta hyötyä siellä, jos kerran valtio kontrolloi valtaosaa mediasta ja jäljelle jäävät vapaat tiedotusvälineet saavuttavat parhaimmillaankin vain häviävän pienen osan kansasta? Kykenin irtautumaan ihmissyöjätuolini otteesta vielä noin tunnin kestäneen vankeuden riuduttamanakin, mutta vain palatakseni myöhemmin samalle haaskalle.
Kello kahdeksan jälkeen en ollut uskoa silmiäni, kun luin Iivi Anna Masson blogista Helsingin kaupungin aloittaneen uskonnolliseen erotteluun perustuvien uimahallivuorojen järjestämisen: eräälle tietylle vuorolle päästäkseen tulee olla paitsi nainen, myös muslimi! Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta positiiviseen sävyyn, vaikka yleensä on asettunut syrjintää vastaan (siis silloin, kun syrjitty ei ole valkoinen heteromies). Masso sen sijaan piikitteli: "Jos kunnallisia palveluita aletaan tarjoamaan ihmisille uskonnollisten sääntöjen ja uskonnollisen kuuluvuuden perusteella, mikä estää vaikkapa yksityisiä kapakoita ja ravintoloita eväämästä sisäänpääsy joiltakin ihmisiltä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan vedoten?" Ihmettelin, miten Suomi on ajautunut kurssiltaan niin pahasti sivuun, että (ehdottomasti vain ja ainoastaan positiivisesti vaikuttavan) monikulttuurisuuden nimissä suostutaan joidenkin ryhmien vaatimuksiin, vaikka ne olisivat ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Jos vastaavaa tapahtuisi ns. "toiseen suuntaan", vähemmistövaltuutettu puuttuisi varmasti asiaan (mikä on tietysti aivan oikein), mutta tässä tapauksessa kyseessä oleva ryhmä tuntuu nauttivan jotain erityissuojelusta, joka suojaa kritiikiltä. No, älyllisesti epärehellinen mieli saattaa alistua mielenosoituksissa auliisti esiteltyjen uhkauskylttien edessä. Mutta kuka väittää, että meidän olisi pakko hyväksyä fundamentalistinen tulkinta, jonka mukaan kaikki asiallinenkin islam-kritiikki on uskonnon halventamista? Se toimii asiallisen keskustelun vaientajana vain niin kauan, kuin me suomalaiset sallimme.
21.50-22.00 altistuin televisioviihteelle, kun menin rakkaan avovaimoni seuraksi katsomaan, kuinka herra House koki jälleen kerran samanlaisen ahaa-elämyksen kuin joka ikisessä jaksossa sitä ennen. Arvoitukseksi jäi, miksi sarjan ohjaaja on halunnut sen (n.10 minuuttia ennen loppua tulevan) lopullisen käännekohdan näyttävän täsmälleen samalta joka jaksossa. Ymmärtäisin toki tämän, jos tohtoria näyttelisi vaikkapa Steven Seagal, jolla on vain yksi "one face fits all"-ilme.
Myöhemmin yöllä tätä blogia kirjoittaessa (ja samalla nettiä selaillessa) soi ensin Airin Pocket Symphony ja sitten Killersin Hot Fuss. Suosittelen.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Makeisia, mainontaa ja elintarvikesuosituksia hyvän tavan rajoilla
Luennolla puhuttiin siitä, kuinka markkinoijat ovat eturintamassa, mitä tulee aivotutkimuksen ja psykologian alan tuottaman tiedon hyödyntämiseen. Lapsille markkinointi on säännösten valossa jokseenkin harmaata aluetta, minkä huomaa käytännöstä: tuskin löytyy makeisvalmistajaa, jonka verkkosivuilla ei olisi kirkasvärisillä kuvilla ja peleillä lapsiin vetoavaa markkinointiosiota, vaikka mainonnan suositukset neuvovatkin kiinnittämään huomiota siihen, ettei alaikäisen käsityskyky riitä välttämättä mainonnan erottamiseen viihdesisällöstä. Tällaiset mainossivut ovat sitä paitsi varsin vahvoilla kilpailtaessa lasten huomiosta, jos vastaehdokkaana on vaikkapa liiallisen sokerinkäytön vaaroista varoittava asiallinen verkkosivu.
Kuluttajavirasto ohjeistaa vanhempia: "Mainosten on noudatettava yhteiskunnassa hyväksyttyjä arvoja, jotta mainokset eivät vaikuttaisi haitallisesti lapsen kehitykseen tai vanhemman asemaan kasvattajana. Jos mainonta on vastoin näitä arvoja, se on hyvän tavan vastaista." Hyvän tavan vastaisesta mainonnasta ukaaseja antaa Julkisen sanan neuvosto. (Toisin sanoen on helppo rikkoa hyvää tapaa, koska JSN:a kiinnostaa lähinnä "rasistinen" uutisointi, jossa asianmukaisesti kerrotaan rikoksesta epäillyn (afrikkalaisen) kansalaisuus.) Miten hyvän maun vastainen mainonta sitten ilmenee käytännössä? Kuluttajaviraston mukaan "[V]anhemman kasvatusoikeutta ja hyvää tapaa rikotaan esimerkiksi silloin, kun lapsille kohdistetussa tai lapset tavoittavassa mainoksessa:
- lapselle annetaan mainoksessa mielikuva, että ihmisarvoa, elämän laatua ja hyviä sosiaalisia suhteita voi ostaa
- syyllistetään vanhempi tarjoamalla tuotteen ostamista keinoksi onnistua vanhempana"
Heti tulee mieleen hiljattain televisiossa näkemäni mainos, jossa esitetään huoneeseensa eristäytyvä kärttyinen poika, minkä jälkeen kysytään: "Onko kontaktin saaminen jälkikasvuun vaikeaa?" ja ehdotetaan ratkaisuksi laajakaistaliittymän hankkimista nuorelle isänmaan toivolle. Vaikka mainoksen nähnyt lapsikin voi toki omaksua kyseenalaisia "neuvotteluvaltteja" pyrkimykseensä saada jatkossa vanhempansa ostamaan tahtomansa tuote, mieleeni nousee kysymys siitä, miksi on tarpeen sallia moisen saastan kaataminen edes vanhempien silmien eteen? Onko jossakin siis tehty periaatepäätös siitä, että täysi-ikäisten manipuloiminen tarjoamalla näennäistä ratkaisua tunne-elämän traumoihin tai lastenkasvatusongelmiin on aivan asiallista markkinointia?
Jotta tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni olisi tarpeeksi pitkä saamaan lukijan ikävystymään ja samalla tarpeeksi aiheen vierestä kirjoitettu ärsyttääkseen, pohdin vielä, miten on mahdollista, ettemme ole kuulleet enempää eräästä mielestäni kovin tärkeästä aiheesta liittyen EU:n alueen tuleviin elintarvikesuosituksiin. EU on nimittäin suuressa viisaudessaan myöntänyt EURRECA-nimiselle organisaatiolle 13,2 miljoonaa euroa tukea uusien ravitsemussuositusten valmisteluun. Tokihan tärkeään asiaan tarvitaan rahaa, mutta huolestuttavaa on, että kyseinen organisaatio on itse asiassa elintarviketeollisuuden jättien perustama lobbausjärjestö, joka on mm. kyseenalaistanut WHO:n suositukset sokerin ja virvoitusjuomien kulutuksen vähentämistarpeesta vielä 2000-luvulla. (Edellinen on törkeästi kopioitu linkin takaa löytyvästä tekstistä.) Näemme EURRECA:n takana olevien yritysten markkinointimateriaalia varmasti päivittäin, mutta jokin sisälläni sanoo, ettei tuon markkinoinnin pitäisi antaa ulottua saamiimme ravintosuosituksiin. Onko tulevaisuuden ravintosuositus tässä:
Miksi kuulin tästä jostain aivan muualta kuin valtakunnallisen televisiokanavan uutislähetyksestä? Onko tiedotusvälineillämme liian kiire puhua Big Brothelista?
- Juuso
Kuluttajavirasto ohjeistaa vanhempia: "Mainosten on noudatettava yhteiskunnassa hyväksyttyjä arvoja, jotta mainokset eivät vaikuttaisi haitallisesti lapsen kehitykseen tai vanhemman asemaan kasvattajana. Jos mainonta on vastoin näitä arvoja, se on hyvän tavan vastaista." Hyvän tavan vastaisesta mainonnasta ukaaseja antaa Julkisen sanan neuvosto. (Toisin sanoen on helppo rikkoa hyvää tapaa, koska JSN:a kiinnostaa lähinnä "rasistinen" uutisointi, jossa asianmukaisesti kerrotaan rikoksesta epäillyn (afrikkalaisen) kansalaisuus.) Miten hyvän maun vastainen mainonta sitten ilmenee käytännössä? Kuluttajaviraston mukaan "[V]anhemman kasvatusoikeutta ja hyvää tapaa rikotaan esimerkiksi silloin, kun lapsille kohdistetussa tai lapset tavoittavassa mainoksessa:
- lapselle annetaan mainoksessa mielikuva, että ihmisarvoa, elämän laatua ja hyviä sosiaalisia suhteita voi ostaa
- syyllistetään vanhempi tarjoamalla tuotteen ostamista keinoksi onnistua vanhempana"
Heti tulee mieleen hiljattain televisiossa näkemäni mainos, jossa esitetään huoneeseensa eristäytyvä kärttyinen poika, minkä jälkeen kysytään: "Onko kontaktin saaminen jälkikasvuun vaikeaa?" ja ehdotetaan ratkaisuksi laajakaistaliittymän hankkimista nuorelle isänmaan toivolle. Vaikka mainoksen nähnyt lapsikin voi toki omaksua kyseenalaisia "neuvotteluvaltteja" pyrkimykseensä saada jatkossa vanhempansa ostamaan tahtomansa tuote, mieleeni nousee kysymys siitä, miksi on tarpeen sallia moisen saastan kaataminen edes vanhempien silmien eteen? Onko jossakin siis tehty periaatepäätös siitä, että täysi-ikäisten manipuloiminen tarjoamalla näennäistä ratkaisua tunne-elämän traumoihin tai lastenkasvatusongelmiin on aivan asiallista markkinointia?
Jotta tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni olisi tarpeeksi pitkä saamaan lukijan ikävystymään ja samalla tarpeeksi aiheen vierestä kirjoitettu ärsyttääkseen, pohdin vielä, miten on mahdollista, ettemme ole kuulleet enempää eräästä mielestäni kovin tärkeästä aiheesta liittyen EU:n alueen tuleviin elintarvikesuosituksiin. EU on nimittäin suuressa viisaudessaan myöntänyt EURRECA-nimiselle organisaatiolle 13,2 miljoonaa euroa tukea uusien ravitsemussuositusten valmisteluun. Tokihan tärkeään asiaan tarvitaan rahaa, mutta huolestuttavaa on, että kyseinen organisaatio on itse asiassa elintarviketeollisuuden jättien perustama lobbausjärjestö, joka on mm. kyseenalaistanut WHO:n suositukset sokerin ja virvoitusjuomien kulutuksen vähentämistarpeesta vielä 2000-luvulla. (Edellinen on törkeästi kopioitu linkin takaa löytyvästä tekstistä.) Näemme EURRECA:n takana olevien yritysten markkinointimateriaalia varmasti päivittäin, mutta jokin sisälläni sanoo, ettei tuon markkinoinnin pitäisi antaa ulottua saamiimme ravintosuosituksiin. Onko tulevaisuuden ravintosuositus tässä:
Miksi kuulin tästä jostain aivan muualta kuin valtakunnallisen televisiokanavan uutislähetyksestä? Onko tiedotusvälineillämme liian kiire puhua Big Brothelista?
- Juuso
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)