Nuorisotyötä ja mediaosaamista

Työstettyäni tekstiä mediakasvatuksen eri heimoista mieleeni palasi pari kirjan artikkelia, jotka käsittelivät mediakasvatusta nuorisotyössä (Sirkku Kotilaisen artikkeli) ja mediaosaamisen kahta eri tyyppiä (Lasse Lipposen artikkeli). Ensimmäinen oli erityisen kiinnostava lähinnä siksi, että luen laajana sivuaineenani nuorisotyötä ja -tutkimusta, ja toinen, koska se esitti jaon, joka olisi syytä ottaa huomioon mediakasvatuksen oppisisältöjä suunniteltaessa, jotta osattaisiin suhtautua kunkin yksittäisen asian opettamiseen tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kotilainen muistutti, että medialla on oma osansa yksilön sosiaalisen ja symbolisen maailman rakentumisessa ja että aina on olemassa mahdollisuus sekä myönteiseen että kielteiseen kehitykseen. On tärkeää (kuten olen jo aiemminkin paasannut), että nuorille annetaan erilaisten toimintamuotojen puitteissa mahdollisuuksia rakentavaan identiteetin kehitykseen eikä perehdytä ainoastaan teknisiin mediataitoihin. Uudentyyppisen median maailmassa julkaisutoimintaa voi harrastaa periaatteessa kuka vain ja mielipiteiden julkituominen on myös teknisesti helppoa. Rohkaisu lienee kuitenkin paikallaan, koska tekninen helppous ei suinkaan takaa, että nuoret uskaltaisivat osallistua keskusteluun yhteiskunnasta tai mediasta, saati kiinnostuisivat näistä aiheista. Näppituntumani on, että ilman erityistä "patistelua" vuorovaikutteisuutta hyödynnetään lähinnä pelaamisen ja sosiaalisten yhteisöjen yhteydessä. Tällaista aktivointia Kotilainenkin käsittääkseni peräänkuulutti puhuessaan sosiokulttuurisesta innostamisesta, jolla pyritään vahvistamaan nuorten mediataitoja ja saamaan heidät tuottamaan itse mediasisältöjä. Syvennyttäessä mediasisältöjen tuottamiseen työstetään samalla omaa suhdetta mediaan.

Lipponen käsitteli artikkelissaan mediaosaamista jakaen sen kahteen tyyppiin: yleiseen mediaosaamiseen sekä paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Yleinen, tietoja ja taitoja painottava mediaosaaminen on jotakin sellaista, mitä voidaan oppia kuuntelemalla opettajan jorinoita vaikkapa siitä, että tekstejä tulee pyrkiä arvioimaan kriittisesti. Tämä opetus jää kuitenkin jollain tapaa vaille todellista sisältöä, ellei tiedollisesti opittua opita soveltamaan käytännössä. Käytännön soveltamisessa tarvitaankin sitten paikallista ja yhteisöllistä mediaosaamista, joita ei voi oppia kuin tekemällä ja osallistumalla. Varsinkin Internetin käyttöön nuorilla on kuitenkin yleensä varsin ennakkoluuloton asenne sekä aiempia sukupolvia paremmat tekniset valmiudet, koska tietotekniikka on ollut "luonnollinen" osa heidän elämäänsä pienestä pitäen. Tämän valossa nuorisotyön tulevaisuus näyttää mediakasvatuksen osalta hyvältä. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että Internetin valta-asema tuo mukanaan myös ei-toivottuja ilmiöitä. Voidaan kysyä esimerkiksi lisääntyykö nuorten huumeidenkäyttö väistämättä, kun (sekä oikeaa että väärää) tietoa on saatavilla huomattavasti entistä vaivattomammin ja verkkoyhteisöjä löytyy joka lähtöön, siis myös huumeidenkäyttöön liittyen, aimo joukko. Tätä uhkaa pahentaa tietenkin se, että suomalaisessa päihdekulttuurissa (myös nuorten) humalahakuinen alkoholinkäyttö on käsittämättömän hyväksyttyä ilmiselvistä ja merkittävistä haitoista huolimatta.