Ensin tulee mieleen luento, jolla keskustelimme Idols-ohjelmasta. Heitin toki tapani mukaan enemmän tai vähemmän törkeitä kannanottoja, mutta silti jäi kaivamaan se, etten vastannut vanhemman naishenkilön esittämään (sinällään järkeenkäypään) kommenttiin. Hän kun kiinnitti huomiota siihen, miten pätemisentarpeessa kieriskelevät (korkeakoulutetut) ihmiset halveksivat Idolsia tai muuta vastaavaa ohjelmaa halutessaan profiloitua sellaisiksi, jotka eivät katso ”hömppää” eli hyödytöntä ohjelmaa. Hänellä oli järkevä kysymys: ”Miksi emme saisi nauttia nykyaikaisesta viihteestä?” Omassa tapauksessani kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö voisi sallia itselleni hyödytöntä hupia. Kokemani vastenmielisyys Idolsia kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että koko ohjelmaformaatti perustuu hyväksikäytölle. Hyväksikäytetyiksi joutuvat toisaalta katsojat, toisaalta ohjelmaan osallistuvat nuoret (unohtamatta tietenkään vastoin parempaa tietoa levyjä laadukkaiksi luulevia ja sen myötä roposensa kankkulan kaivoon heittäviä kuluttajia). Tietenkin kaikki edellisistä hyväksikäytön uhreista ovat autuaan tietämättömiä tästä. Internetin epäkorrekteista sanonnoista tätä ilmiötä kuvannee parhaiten fraasi ”brainfuck – when u see it, you’ll shit bricks!” (eli ”et näe, mitä et odota näkeväsi”). Miten hyväksikäyttö sitten toimii? Osallistujat elättelevät toiveita pääsystä julkisuuden loputtomaan riemuun, josta tämänkaltaisten ohjelmien tuottama henkilönpalvonta luo illuusion. Esikarsinnassa raadin eteen valitaan huonoimmat ja parhaimmat, jotta ohjelman sosiaaliset funktiot, nolaaminen ja palvominen, suoritettaisiin asianmukaisesti. Huonoimmat nolataan julkisesti, joka voi monilla huumorimielellä kisaan lähteneillä olla tavoitteenakin; joidenkin mielestä kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. He kuitenkin jättävät pienen esiintymispalkkion saadessaan (oletan, että he saavat jotakin) huomiotta sen, kuinka massiiviset voitot tuotantoyhtiö repii heidän nolaamisestaan. Toisin sanoen työntekijän selkänahka venyy ja paukkuu, mutta voitot käärii joku aivan muu, jonka ainoa saavutus asiaan liittyen on ollut ostaa ulkomailta formaatti, joka mahdollistaa kyseisen (mutta kyseenalaisen) toiminnan. Onnistuneet joutuvat hyväksikäytön kohteiksi, koska he sitoutuvat levyttämään juuri sitä musiikkia, jota musiikkijätti Sony BMG haluaa heidän levyttävän (eli sellaista, jonka se arvelee parhaiten myyvän). Koska musiikin täytyy olla helposti pureskeltavaa, jotta se menisi kaupaksi, sen tekijöiden (jotka tietenkin ovat alan ammattilaisia ja laulajalle ennestään tuntemattomia ihmisiä) täytyy unohtaa tyystin kaikki taiteellinen kunnianhimo ja omaperäisyys. Toisin sanoen laulaja sitoutuu levyttämään merkityksetöntä höpönlöpöä, mikä vesittää hänen mahdollisuutensa tulla joskus vakavasti otetuksi laulajaksi. Viimeisenä, mutta vähäpätöisimpinä tulevat katsojat, joita käytetään hyväksi uskottelemalla hillittömän hypen avulla heille, että on hienoa ja vuorovaikutteista lahjoittaa rahaa hyväksikäyttäjälle, kunhan samalla pääsee vaikuttamaan siihen, kuka voittaa eniten hyväksikäytettävän piruparan paikan. Yksittäisinä hyväksikäyttötapauksina nämä ovat ehkä vähäisiä, mutta näillä vapaaehtoisten vedätettävien määrillä likaista rahaa kertyy käsittämätön määrä. Toinen vapaaehtoisten idioottien ryhmä on tietenkin huonojen levyjen ostajat, jotka menevät massiivisen mainonnan myötä retkuun. ”Pakko sen on olla hyvä ku kaikki siitä puhuu!” Koska tuollaiset musiikinvihaajat käyvät hermoilleni, taidan protestiksi liittyä Internet-vihayhteisöön.
Toinen luentomuisto liittyy tekijänoikeuksiin, joista puhuttaessa en taaskaan onnistunut pitämään turpaani tukossa, mutten myöskään onnistunut kiteyttämään ajatuksiani järkevällä tavalla. Luennolla tekijänoikeuksista puhuttiin kuivan ”asiallisesti” ja niitä käsiteltiin lähinnä lain näkökulmasta. Nykyisin asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä lakia on julkisesti kritisoitu varsin hyväksyttävin argumentein. Muutama vuosi sitten säädettyä (täysin sutta) tekijänoikeuslakia valmisteltaessa ei toistuvista yhteydenotoista huolimatta suostuttu kuulemaan kansalaisjärjestö Electronic Frontier Finlandia eli tuttavallisemmin EFFI:a, joka on omistautunut puolustamaan kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia”. EFFI:n sijaan kuultiin edustajia lukuisista eri tekijänoikeusjärjestöistä, joilla on oma lehmä ojassa. Esimerkiksi ÄKT (Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat) kampanjoi lain hyväksymisen puolesta esittämällä suoria valheita siitä, mitä laki käytännössä tarkoittaisi kuluttajan kannalta. Laki hyväksyttiin suomalaisessa hengessä eli herättelemättä turhaan tarpeettomalla medianäkyvyydellä kansalaisia vaatimaan oikeusturvansa säilyttämistä. Eihän kansan sovi sekaantua lakien säätämiseen, kun ”asioiden käsittely on vielä kesken” (tämän esittäjänsä näkemyksiä hyvin kuvaavan aivopierun tosin päästi pääministerimme Matti ”Anteeksi” Vanhanen vasta paljon myöhemmin). Nykyisin olisin rikollinen, jos ostaisin kopiosuojatun levyn ja murtaisin sen kopiosuojauksen kopioidakseni levyn tietokoneen ja kannettavan soittimen ymmärtämään muotoon. Tästä syystä en osta kyseisellä tavalla rikottuja levyjä, vaan lataan ne netistä. En voi tukea Sony BMG:tä, koska sillä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Sony BMG on yksi neljästä rapakon takana toimivan (ÄKT:ta vastaavan) levyjättien perustaman tekijänoikeusjärjestö RIAA:n (Record Industry Association of America) jäsenestä (muut ovat EMI, Universal ja Warner). RIAA on lobbausjärjestö, joka on vuosien saatossa tehnyt jos jonkinmoista laitonta ja hämärää tekijänoikeuksien puolustamisen varjolla. Sony BMG taas jäi tänä vuonna kiinni tekijänoikeuslain rikkomisesta ja yritti sen jälkeen vieläpä saada asiasta vihiä saaneen ranskalaisen lehden vaikenemaan asiasta. Jos tekijänoikeuksia eivät kunnioita edes niiden kunnioittamista vaativat tahot, miksi minun pitäisi? Tekijänoikeusjärjestöt yrittävät turhaan hillitä teknologisia mullistuksia, jotka määrittävät tiedonvälityksen peruskiviä uudestaan. Olen mieluummin edistyksellisten matkassa ja nautin vapaasta tiedonvälityksestä...
1 kommentti:
Tuosta viihteen perustumisesta hyväksikäytölle.
Artistin ja katsojien hyväksikäyttämisestä en osaa sanoa juuta enkä jaata, koska on paha mennä ulkopuolisena sanomaan, pääsevätkö laulajat levyttämään just sitä mitä haluavat tai ostavatko katsojat idols-tähtien levyjä sen takia, kun niitä mainostetaan kovasti vai sen takia, että oikeasti nauttivat niistä. Koska onhan toki olemassa pieni mahdollisuus, arikoivusia fanitetaan ihan tosissaankin ja että arikoivunen myös nauttii tekemisestään.
Mutta tuo Idolsiin osallistuvien hyväksikäyttö. Onhan se toki pöyristyttävää, että telkkariin valitaan hyvien lisäksi niitä kaikista paskimpia ja niillä tuotanoyhtiö tekee rahaa. Mutta. Eikö tässä vaiheessa ole jo vähän, hmm, epäpyhää väittää tuon olevan hyväksikäyttämistä ja huijaamista. Tai lähinnä sen perusteella, että tuleehan sarja jo ties monetta kertaa Suomessa mukaan lukien suomalaiset ja jenkkiversiot. Kyllä varmasti jokaikinen sarjan alkukarsintoja seurannut ja tälle kaudelle pyrkinyt nuori on käsittänyt homman juonen jo etukäteen. Mukaan halutaan _siitä huolimatta_, naama telkkariin hinnalla millä hyvänsä.
Epämiellyttävä piirre Idolssissa ei siis mun mielestä ole niinkään hyväksikäyttäminen, vaan nolaaminen..Mutta toisaalta se näyttää olevan just se juttu, mitä ihmiset haluaa. Eikö sen todista edelliskausia pidemmät hakijajonot ja entisestään kasvavat katsojaluvutkin...
Lähetä kommentti