Mediabusters!

Uutisissa on eroja:

YLE

vs.

Helsingin Sanomat

tai:

MTV3

Tulee mieleen se ala-asteen kommunikaatioleikki, jossa jonossa seisovat kuiskaavat jonkin viestin seuraavan korvaan ja viesti muuttuu täysin matkalla jonon toiseen päähän.

Nuorisotyötä ja mediaosaamista

Työstettyäni tekstiä mediakasvatuksen eri heimoista mieleeni palasi pari kirjan artikkelia, jotka käsittelivät mediakasvatusta nuorisotyössä (Sirkku Kotilaisen artikkeli) ja mediaosaamisen kahta eri tyyppiä (Lasse Lipposen artikkeli). Ensimmäinen oli erityisen kiinnostava lähinnä siksi, että luen laajana sivuaineenani nuorisotyötä ja -tutkimusta, ja toinen, koska se esitti jaon, joka olisi syytä ottaa huomioon mediakasvatuksen oppisisältöjä suunniteltaessa, jotta osattaisiin suhtautua kunkin yksittäisen asian opettamiseen tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kotilainen muistutti, että medialla on oma osansa yksilön sosiaalisen ja symbolisen maailman rakentumisessa ja että aina on olemassa mahdollisuus sekä myönteiseen että kielteiseen kehitykseen. On tärkeää (kuten olen jo aiemminkin paasannut), että nuorille annetaan erilaisten toimintamuotojen puitteissa mahdollisuuksia rakentavaan identiteetin kehitykseen eikä perehdytä ainoastaan teknisiin mediataitoihin. Uudentyyppisen median maailmassa julkaisutoimintaa voi harrastaa periaatteessa kuka vain ja mielipiteiden julkituominen on myös teknisesti helppoa. Rohkaisu lienee kuitenkin paikallaan, koska tekninen helppous ei suinkaan takaa, että nuoret uskaltaisivat osallistua keskusteluun yhteiskunnasta tai mediasta, saati kiinnostuisivat näistä aiheista. Näppituntumani on, että ilman erityistä "patistelua" vuorovaikutteisuutta hyödynnetään lähinnä pelaamisen ja sosiaalisten yhteisöjen yhteydessä. Tällaista aktivointia Kotilainenkin käsittääkseni peräänkuulutti puhuessaan sosiokulttuurisesta innostamisesta, jolla pyritään vahvistamaan nuorten mediataitoja ja saamaan heidät tuottamaan itse mediasisältöjä. Syvennyttäessä mediasisältöjen tuottamiseen työstetään samalla omaa suhdetta mediaan.

Lipponen käsitteli artikkelissaan mediaosaamista jakaen sen kahteen tyyppiin: yleiseen mediaosaamiseen sekä paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Yleinen, tietoja ja taitoja painottava mediaosaaminen on jotakin sellaista, mitä voidaan oppia kuuntelemalla opettajan jorinoita vaikkapa siitä, että tekstejä tulee pyrkiä arvioimaan kriittisesti. Tämä opetus jää kuitenkin jollain tapaa vaille todellista sisältöä, ellei tiedollisesti opittua opita soveltamaan käytännössä. Käytännön soveltamisessa tarvitaankin sitten paikallista ja yhteisöllistä mediaosaamista, joita ei voi oppia kuin tekemällä ja osallistumalla. Varsinkin Internetin käyttöön nuorilla on kuitenkin yleensä varsin ennakkoluuloton asenne sekä aiempia sukupolvia paremmat tekniset valmiudet, koska tietotekniikka on ollut "luonnollinen" osa heidän elämäänsä pienestä pitäen. Tämän valossa nuorisotyön tulevaisuus näyttää mediakasvatuksen osalta hyvältä. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että Internetin valta-asema tuo mukanaan myös ei-toivottuja ilmiöitä. Voidaan kysyä esimerkiksi lisääntyykö nuorten huumeidenkäyttö väistämättä, kun (sekä oikeaa että väärää) tietoa on saatavilla huomattavasti entistä vaivattomammin ja verkkoyhteisöjä löytyy joka lähtöön, siis myös huumeidenkäyttöön liittyen, aimo joukko. Tätä uhkaa pahentaa tietenkin se, että suomalaisessa päihdekulttuurissa (myös nuorten) humalahakuinen alkoholinkäyttö on käsittämättömän hyväksyttyä ilmiselvistä ja merkittävistä haitoista huolimatta.

Aikamme kuvia

Kuvia on vaikea välttää, oli sitten kotona tai lähti ulos. En juuri katso televisiota, joten en avannut sitä myöskään tehdäkseni "kuvattomuuskoetta"... Mainosten kyyläämistä olen oppinut välttämään jatkuvalla harjoittelulla, joka on saanut pontta sen hoksaamisesta, että kun kiinnitän huomiota samaan asiaan tarpeeksi monta kertaa, se tallentuu aivojeni pitkäaikaiseen muistiin, vaikka kyseessä olisi elämän kannalta täysin merkityksetön asia. En toki tarkoita, etteikö mainoskuvilla olisi merkitystä; vältän niitä myös siksi, että paitsi ajatus hyvin rajallisen aivokapasiteettini luvattomasta käyttöönotosta, minua häiritsee myös se, kun joskus huomaan avovaimoni - ilmeisesti mainosten uhrina - haluavan juuri tiettyä merkkituotetta, vaikka kyseessä olisi tuote, jonka merkillä ei ole mitään väliä (kuten vaikkapa samalta tehtaalta eri pakkaamon kautta samaan kauppaan päätyvä suklaapatukka, jonka toki erottaa merkkituotteesta erilaisen kääreen lisäksi huomattavasti korkeampi hinta). Mitä tulee mainoksiin mediakasvatuksen kannalta, olisin toivonut, että kurssilla olisi esitelty (vaikka sitten luvatta) mainoksia ja kaivettu niistä keinoja, joilla ne vetoavat alitajuntaamme ja tunteisiimme. Ymmärrän toki, että luennoitsijat eivät halua laittaa päätään vadille tekemällä laittomuuksia, mutta jälleen kerran laki ja etiikka ovat toisiaan vastassa mediakasvatusasioissa: oikeasti eettistä olisi mainostajien "oikeuksien" vaalimisen sijaan pikemminkin levittää tietoa siitä, miten mainosten kuvakielen käytöllä pyritään huijaamaan pahaa-aavistamattomia kuluttajia.

Kuvia löytyy toki muualtakin kuin mainoksista. Kävin Tamyn kulttuurijaoston järjestämällä graffitikierroksella ihailemassa hienoja (ja kauhistelemassa rumia) osoituksia graffitikulttuurin olemassaolosta Tampereella. Oppaaksi saadulta vanhan polven graffitimaalarilta kyseltiin jos jonkinmoisia kysymyksiä, mutta kuvaavaa oli, kuinka hän kielsi olevansa sitä mieltä, että graffitit olisivat lähtökohtaisesti kuvataidetta. Graffitimaalarille ei tuntunut olevan tärkeää ulkopuolisten "hyväksyttävyyden puitteissa" antama tunnustus, vaan alakulttuureille tyypilliseen malliin olennaista oli pikemminkin vertaisryhmä eli se, diggailiko "graffitiskene" omista tekeleistä. Hänelle graffitit vain "olivat" ilman sen suurempaa tarvetta miettiä niiden syvempää merkitystä. Visuaalinen ilmaisu ja esteettinen miellyttävyys oli tärkeintä. Tässä on mielestäni jotakin hyvin kaunista, koska olen jollain tapaa kyllästynyt siihen, miten analyyttiseksi treenattu mieli yrittää etsiä merkityksiä aivan kaikesta, vaikkei siihen olisi mitään tarvetta. Joskus mieli lepää katsoessa kuvaa kuvana, analysoimatta sitä liikaa.

Tosiasia on, etten ole erityisesti edes seurannut kuvia tehtävänannon jälkeen. Olen lukenut lähinnä opiskeluun liittyviä kirjoja, joissa ei kuvilla mässäillä. Kuitenkin kuvien läpitunkevuus on niin ilmeistä, ettei niiltä voi välttyä, vaikka kävelisi vain viattomasti koulun kampusalueella. Nykyaikainen viestintä on niin kiinni kuvan tuomassa lisäarvossa, ettei kuvattomia julisteita juuri enää bongaa, mainoksista nyt puhumattakaan. Mainos, juliste, plakaatti tms. ilman kuvaa "hukkuu" ympäristöönsä eikä kykene erottumaan edukseen, koska näköaistiamme on vuosia totutettu valikoimaan lähempään tarkasteluun vain visuaalisesti kiinnostavimmat kohteet. Toisaalta edes mainonnassa kaikkien kuvien tarkoitus ei ole hyppiä silmille. Esimerkiksi yrityksen Internet-sivustolla kuvan tarkoituksena voi olla näyttää hillitty ja sivun ulkoasuun sulautuva, mutta luottamusta herättävä hymyilevä ihminen sivun ylälaidassa, kuitenkaan herättämättä niin paljon huomiota, että sivujen selaaja hoksaisi sen olevan propagandaa, jossa koetetaan saada potentiaalinen asiakas luomaan myönteinen mielleyhtymä yrityksestä tai sen tarjoamista palveluista tai tuotteista. Sivun teksti toimisi varmasti ilman kuviakin, mutta kuvilla höystettynä se toimii vielä tehokkaammin.

Mediakasvattajien heimot ja päättäjien mediaosaaminen

Viimeisellä luennolla esitettiin mediakasvattajien jaottelu neljään eri "heimoon". Jokaisella ryhmällä on tietysti vahvat ja heikot puolensa ja niinpä järkevään lopputulokseen päästäisiinkin vain, jos nämä neljä eri blokkia pyrkisivät hyötymään toistensa osaamisesta laittamalla viisaat päänsä yhteen. Pelkkää teknologista puolta painottavat unohtavat usein kriittisen näkökulman ja itse asiassa koko mediakasvatuksen, jos sen ymmärtää Buckinghamin (2003) määritelmän mukaan opetuksena mediasta. Pelkkää teknisten välineiden käytön opettamista pidän jopa vastuuttomana, koska nykyteknologia sisältää lukuisia riskejä, joihin olisi kiinnitettävä opetuksessa erityistä huomiota. Teknisen opetuksen aisapariksi tarvitaan kriittistä näkökulmaa, jotta opetus olisi eettisesti kestävää. Kulttuurinen puoli taas tarjoaa tarkkaa ja kuvailevaa tietoa kriittisen tarkastelun avuksi, sekä hyviä ideoita esim. vuorovaikutteisuuden kannalta. Oikeastaan kyseisistä heimoista kuvottaa vain suojelunäkökohtaa korostava kukkahattutätien leiri, ja sekin vain siksi, että se on totaalisen vieraantunut todellisuudesta ja siitä, mikä oikeasti vaikuttaa mihinkin ja mitä kautta. Tämä on ilmennyt esimerkiksi Internet-sensuurilakia säädettäessä, jolloin suojeluorientoituneet lastensuojelun asiantuntijat päästelivät ilmoille teknisiä asiantuntijoita raivon partaalle ajaneita aivopieruja, jotka kumpusivat täydellisestä ymmärtämättömyydestä, mitä tulee Internetin teknisiin ratkaisuihin.

Päätöksenteon kannalta onkin erittäin ongelmallista, että sen yhteydessä tiettyjä "moraalisesti arvostettuja" tahoja (esim. Pelastakaa Lapset ja MLL lapsipornofarssin yhteydessä) kuunneltaessa ei oteta huomioon heidän heikkoa tietotasoaan käsillä olevasta aiheesta, koska ei haluta ottaa riskiä leimaantumisesta epäilyttävän asian kannattajiksi. (Pelko on tietysti aiheellinen, sillä poliittisia leimasimia käytetään surutta vastustajien mustamaalaamiseksi.) Muun muassa tämänkaltaisen harhaisuuden hyödyntämisen avulla lapsipornokeskusteluksi käännetty sananvapaus vs. sensuuri -keskustelu saatiin valtamediassa käsittämättömän yksisilmäiseksi ja kansalaisille iskostui harhakäsitys siitä, että (käsittääkseni Suomen perustuslakia rikkovan) sensuurilain avulla voitaisiin jotenkin vaikeuttaa pedofiilien toimintaa ja lapsipornon levitystä Internetissä. Osaltaan tähän vaikuttivat edellämainitut arvostetut tahot, jotka suolsivat julkisuuteen väärää tietoa - tuskin tahallaan, mutta ottamatta teknisistä asioista selvää ja uskottuaan sokeasti lain puolesta lobbaavien valheita - pelaten näin kansalaisten yksityisyyttä rajoittavaa lakia ajaneiden pussiin.

Jälkeenpäinhän tuli ilmi, että suurella osalla sensuurilistan sisältämistä osoitteista ei ole mitään tekemistä lapsipornon kanssa ja että listalle oli lainvastaisesti lisätty poliittista kritiikkiä ja faktatietoa aiheesta esittänyt, tietoverkkojen asiantuntijan ylläpitämä sivusto. Tämä ei voinut tulla kovin monelle yllätyksenä, jos otetaan huomioon, että sensuurilistaa päivittää mielivaltaisesti yksi poliisi, jota ei käytännössä valvo kukaan.

Luennoilta kielen päälle jäänyttä...

Koska olen katkera, mutta vähä-älyinen, jää aina jotakin nasevaa sanomatta, kun siihen olisi tilaisuus. Tämä tunne on jokaiselle tuttu siitä, kun joku on sanonut jotakin sarkastista päivällä ja nukkumaan mennessä päässä välähtää se täydellinen repliikki tilanteeseen, joka on auttamattomasti ohi. Tämän kirjoituksen siis omistan niille asioille, jotka olisi pitänyt kyetä verbalisoimaan ajoissa, mutta hitaat aivoni eivät kyenneet käsittelemään sisään tulvinutta tietoa ilman alitajuisten (mutta valitettavan pitkää hauduttelua vaativien) prosessien apua.

Ensin tulee mieleen luento, jolla keskustelimme Idols-ohjelmasta. Heitin toki tapani mukaan enemmän tai vähemmän törkeitä kannanottoja, mutta silti jäi kaivamaan se, etten vastannut vanhemman naishenkilön esittämään (sinällään järkeenkäypään) kommenttiin. Hän kun kiinnitti huomiota siihen, miten pätemisentarpeessa kieriskelevät (korkeakoulutetut) ihmiset halveksivat Idolsia tai muuta vastaavaa ohjelmaa halutessaan profiloitua sellaisiksi, jotka eivät katso ”hömppää” eli hyödytöntä ohjelmaa. Hänellä oli järkevä kysymys: ”Miksi emme saisi nauttia nykyaikaisesta viihteestä?” Omassa tapauksessani kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö voisi sallia itselleni hyödytöntä hupia. Kokemani vastenmielisyys Idolsia kohtaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että koko ohjelmaformaatti perustuu hyväksikäytölle. Hyväksikäytetyiksi joutuvat toisaalta katsojat, toisaalta ohjelmaan osallistuvat nuoret (unohtamatta tietenkään vastoin parempaa tietoa levyjä laadukkaiksi luulevia ja sen myötä roposensa kankkulan kaivoon heittäviä kuluttajia). Tietenkin kaikki edellisistä hyväksikäytön uhreista ovat autuaan tietämättömiä tästä. Internetin epäkorrekteista sanonnoista tätä ilmiötä kuvannee parhaiten fraasi ”brainfuck – when u see it, you’ll shit bricks!” (eli ”et näe, mitä et odota näkeväsi”). Miten hyväksikäyttö sitten toimii? Osallistujat elättelevät toiveita pääsystä julkisuuden loputtomaan riemuun, josta tämänkaltaisten ohjelmien tuottama henkilönpalvonta luo illuusion. Esikarsinnassa raadin eteen valitaan huonoimmat ja parhaimmat, jotta ohjelman sosiaaliset funktiot, nolaaminen ja palvominen, suoritettaisiin asianmukaisesti. Huonoimmat nolataan julkisesti, joka voi monilla huumorimielellä kisaan lähteneillä olla tavoitteenakin; joidenkin mielestä kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. He kuitenkin jättävät pienen esiintymispalkkion saadessaan (oletan, että he saavat jotakin) huomiotta sen, kuinka massiiviset voitot tuotantoyhtiö repii heidän nolaamisestaan. Toisin sanoen työntekijän selkänahka venyy ja paukkuu, mutta voitot käärii joku aivan muu, jonka ainoa saavutus asiaan liittyen on ollut ostaa ulkomailta formaatti, joka mahdollistaa kyseisen (mutta kyseenalaisen) toiminnan. Onnistuneet joutuvat hyväksikäytön kohteiksi, koska he sitoutuvat levyttämään juuri sitä musiikkia, jota musiikkijätti Sony BMG haluaa heidän levyttävän (eli sellaista, jonka se arvelee parhaiten myyvän). Koska musiikin täytyy olla helposti pureskeltavaa, jotta se menisi kaupaksi, sen tekijöiden (jotka tietenkin ovat alan ammattilaisia ja laulajalle ennestään tuntemattomia ihmisiä) täytyy unohtaa tyystin kaikki taiteellinen kunnianhimo ja omaperäisyys. Toisin sanoen laulaja sitoutuu levyttämään merkityksetöntä höpönlöpöä, mikä vesittää hänen mahdollisuutensa tulla joskus vakavasti otetuksi laulajaksi. Viimeisenä, mutta vähäpätöisimpinä tulevat katsojat, joita käytetään hyväksi uskottelemalla hillittömän hypen avulla heille, että on hienoa ja vuorovaikutteista lahjoittaa rahaa hyväksikäyttäjälle, kunhan samalla pääsee vaikuttamaan siihen, kuka voittaa eniten hyväksikäytettävän piruparan paikan. Yksittäisinä hyväksikäyttötapauksina nämä ovat ehkä vähäisiä, mutta näillä vapaaehtoisten vedätettävien määrillä likaista rahaa kertyy käsittämätön määrä. Toinen vapaaehtoisten idioottien ryhmä on tietenkin huonojen levyjen ostajat, jotka menevät massiivisen mainonnan myötä retkuun. ”Pakko sen on olla hyvä ku kaikki siitä puhuu!” Koska tuollaiset musiikinvihaajat käyvät hermoilleni, taidan protestiksi liittyä Internet-vihayhteisöön.

Toinen luentomuisto liittyy tekijänoikeuksiin, joista puhuttaessa en taaskaan onnistunut pitämään turpaani tukossa, mutten myöskään onnistunut kiteyttämään ajatuksiani järkevällä tavalla. Luennolla tekijänoikeuksista puhuttiin kuivan ”asiallisesti” ja niitä käsiteltiin lähinnä lain näkökulmasta. Nykyisin asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä lakia on julkisesti kritisoitu varsin hyväksyttävin argumentein. Muutama vuosi sitten säädettyä (täysin sutta) tekijänoikeuslakia valmisteltaessa ei toistuvista yhteydenotoista huolimatta suostuttu kuulemaan kansalaisjärjestö Electronic Frontier Finlandia eli tuttavallisemmin EFFI:a, joka on omistautunut puolustamaan kansalaisten ”sähköisiä oikeuksia”. EFFI:n sijaan kuultiin edustajia lukuisista eri tekijänoikeusjärjestöistä, joilla on oma lehmä ojassa. Esimerkiksi ÄKT (Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat) kampanjoi lain hyväksymisen puolesta esittämällä suoria valheita siitä, mitä laki käytännössä tarkoittaisi kuluttajan kannalta. Laki hyväksyttiin suomalaisessa hengessä eli herättelemättä turhaan tarpeettomalla medianäkyvyydellä kansalaisia vaatimaan oikeusturvansa säilyttämistä. Eihän kansan sovi sekaantua lakien säätämiseen, kun ”asioiden käsittely on vielä kesken” (tämän esittäjänsä näkemyksiä hyvin kuvaavan aivopierun tosin päästi pääministerimme Matti ”Anteeksi” Vanhanen vasta paljon myöhemmin). Nykyisin olisin rikollinen, jos ostaisin kopiosuojatun levyn ja murtaisin sen kopiosuojauksen kopioidakseni levyn tietokoneen ja kannettavan soittimen ymmärtämään muotoon. Tästä syystä en osta kyseisellä tavalla rikottuja levyjä, vaan lataan ne netistä. En voi tukea Sony BMG:tä, koska sillä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Sony BMG on yksi neljästä rapakon takana toimivan (ÄKT:ta vastaavan) levyjättien perustaman tekijänoikeusjärjestö RIAA:n (Record Industry Association of America) jäsenestä (muut ovat EMI, Universal ja Warner). RIAA on lobbausjärjestö, joka on vuosien saatossa tehnyt jos jonkinmoista laitonta ja hämärää tekijänoikeuksien puolustamisen varjolla. Sony BMG taas jäi tänä vuonna kiinni tekijänoikeuslain rikkomisesta ja yritti sen jälkeen vieläpä saada asiasta vihiä saaneen ranskalaisen lehden vaikenemaan asiasta. Jos tekijänoikeuksia eivät kunnioita edes niiden kunnioittamista vaativat tahot, miksi minun pitäisi? Tekijänoikeusjärjestöt yrittävät turhaan hillitä teknologisia mullistuksia, jotka määrittävät tiedonvälityksen peruskiviä uudestaan. Olen mieluummin edistyksellisten matkassa ja nautin vapaasta tiedonvälityksestä...

Medialukutaitoa ja -halua?

Paastolle muka pitäisi alkaa... Höpö höpö! Edellinen välitehtäväkin on tekemättä. Oman medialukutaidon arviointi on jotenkin ahdistanut, koska toisaalta pidän itseäni varsin kriittisenä ja taidokkaana mediankäyttäjänä, mutta toisaalta mietin, saattaako ylimielisyyteni kampittaa minut yllättäen.

Ongelmanani ei ole se, etten osaisi tuottaa luettavaa tekstiä tai etten hallitsisi uuden median teknistä käyttöä. Koen olevani melko taitava mediankäyttäjä sen suhteen, että suhtaudun yleensä lukemaani ja näkemääni kriittisesti. Pyrin reflektoimaan eteen tulevaa informaatiota minulla jo olevan aiemman tiedon pohjalta ja arvioimaan sen luotettavuutta. Myös tilanne, jossa jollakulla on hyvä motiivi antaa väärää tietoa käsillä olevasta aiheesta, nostaa esiin lievää vainoharhaisuutta. Tai ehkä se on tervettä tässä maailmassa, jossa monesti ilmiön todellista olemusta tärkeämmäksi koetaan se, miltä jokin asia vaikuttaa pinnallisesti.

Potentiaalisesti epäluotettavan informaation keskellä luovimiseen tarvitsee mediastrategioita. Esimerkiksi netin käyttöä uutislähteenä helpottaa se, että ylläpitää mielessään jonkinlaista arvoasteikkoa eri uutispalvelujen luotettavuudesta: Yleisradion uutisiin voi yleensä luottaa kun taas tiettyjen nettilehtien toimittajat tuntuvat tekevän kirjoitusvirheitä viliseviä juttujaan saatuaan unessa näyn siitä, että jotakin kiinnostavaa on tapahtunut. Tietenkin omaa arvoasteikkoaan pitää tarkistaa, jos tarvetta siihen ilmenee. Itse olen huomannut tällaisen suodatuksen seurauksena luottavani lopulta eniten sellaiseen mediaan, jolla ei juuri ole kaupallisia intressejä vaikuttamassa tiedonvälitykseen. Sellainen media ei esimerkiksi todennäköisesti jätä julkaisematta juttua aiheesta x siksi, että se saattaisi vahingoittaa jonkun sille mainosrahaa syytävän yrityksen imagoa. Intressejä on tietysti muutakin laatua kuin kaupallisia... Mielestäni ainakin poliittinen puolueellisuus on kuitenkin helpompaa tunnistaa tekstistä kuin toimittajan puutteellinen ammattietiikka.

Huomioni kiinnittyy kuitenkin yhteen asiaan media-asenteissani. Suhtaudun intohimoisen halveksuvasti tiettyjä nykyaikaisen median muotoja ja ilmiöitä kohtaan. En voi sietää tosi-TV:tä enkä juorulehtiä. Brändiajattelu sekä julkisuuden ihannointi saa oksennusrefleksini heräämään. Tämä on tietysti täysin oman arvomaailmani mukaista, eikä se sinällään minua haittaa. Olen mieluusti ilman Big Brotheria, Idolsia ja muita sirkushuveja, joiden olemassaolo ja suosio edellyttää arvostelukyvyttömien uhrilampaiden ja katsojien hyväksikäyttöä. Antipatialla on kuitenkin sekin puoli, että se estää tutustumasta ilmiöihin sen tarkemmin, jolloin tietoni niistä jäävät samalle asteelle kuin angstiteinin argumentaatio tämän esittäessä äidilleen vastalauseita huoneen siivoamiseen kohdistuneesta vaatimuksesta. Voiko uskottavasti väittää osaavansa lukea, ellei suostu edes avaamaan kirjaa? No, toisaalta aikaa tuntuu olevan tärkeillekin asioille aina liian vähän, joten miksi tuhlata aikaansa sellaiseen, mistä ei pidä.

Oman medialukutaitoni ruotimisen vaikeus ja tavallaan hyvään vauhtiin päässeen tekstin johtoajatuksen kadottaminen saa kuitenkin minut jälleen uskomaan, että mediakompetenssini on olematon ja että minun tulisi olla koulun penkillä opettelemassa medialukutaidon alkeita. Tästä mediahermoromahduksesta toivuttuani koen myös olevani muuten valmis paastoon, mutta on yksi asia, joka kaivelee vielä. TV:tä en kai olisi katsonut muutenkaan ja tuskin kuolen myöskään päivään ilman uutisia. Internetin törkyä en ainakaan tarvitse joka päivä... mutta musiikista en luovu!

Medialaskeuma ja puoliintumisaika

Median seuraaminen saa uskomaan vanhan sananlaskun "tieto lisää tuskaa" osuvan naulan kantaan. Vaikka itse asia tuntuukin vähintään ahdistavalta, olin kuitenkin tyytyväinen, että Helsingin Sanomissa käsiteltiin mielestäni tärkeää asiaa, suomalaisnuorten polarisoitunutta sosiaalista kenttää. Siis sitä, että suosituilla on ympärillään paljon ihmisiä, mutta kymmenesosalla ei ketään. (Tietenkin tällaista pilkkufetisistiä karmaisi se, että laadukkaana pidetyn lehden jutussa jo toinen sana oli kirjoitettu väärin ja että toisesta lauseesta puuttui kieltosana. Tälläkö lapset opetetaan lukemaan?) Kiusaaminenkin on kouluissa vain lisääntynyt...

Tietenkin kommenteissa joku verenhimoinen lukija pyrki heti alkuun siirtämään tappamiseen päätyneiden koulukiusattujen syyllisyystaakan kiusaajien ja jopa opettajien harteille. Onneksi jokunen opettaja toi keskusteluun järjen ääntä huomauttamalla esimerkiksi siitä, miten vaikeaa opettajan on puuttua kiusaamiseen silloin, kun kiusaajan vanhemmat eivät myönnä lapsensa syyllistyneen mihinkään väärään. Myös sen itsestäänselvyyden joku mainitsi, että opettajiinkin mahtuu välinpitämättömiä tapauksia, joiden ei pitäisi olla alalla, koska eivät ole valmiita sitoutumaan terveen oppimisympäristön luomiseen ja ylläpitoon.

Tämä ei ole kuitenkaan se aihe, joka sai minut tänään huolestumaan median vaikutuksista lasten ja nuorten maailmankuvaan. Toisessa jutussa kerrotaan, miten kolmen teinitytön ryhmä oli ryöstänyt ja pahoinpidellyt nuorempia tyttöjä. Uhrit oli pakotettu riisuuntumaan ja heistä oli otettu valokuvia kännykkäkameralla. Poliisi arveli kuvien olevan jo levityksessä. Sinällään myönteinen asia, pienimuotoisen julkaisutoiminnan helpottuminen ja arkipäiväistyminen tuo mukanaan myös karuja puolia. Myös kiusaamiselle avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia. Toki "virtuaalikiusaaminen" on aiemminkin ollut mahdollista, mutta tässä tapauksessa se konkretisoituu jotenkin erityisen kuvottavalla tavalla: nuoret tytöt käyttävät rankkaa fyysistä väkivaltaa ja pyrkivät vielä lisäämään uhriensa kärsimystä häpäisemällä näitä julkisesti.

Internet on siinä mielessä riskialtis tiedonvälityksen muoto, että vaikkapa jollekin www-sivulle kerran vuodettua sisältöä on erittäin vaikeaa ellei jopa täysin mahdotonta saada poistettua kierrosta, koska jos sisältö jotakuta kiinnostaa, sen voi vapaasti kopioida ja levittää sitä edelleen, vaikkapa toisella www-sivustolla tai muissa Internet-palveluissa. Tätä asiaa voi tuskin liikaa painottaa mediakasvatuksessa. Valitettavasti tämä tarkoittaa kiusattujen kannalta sitä, että on paikkoja, joissa tapahtuvaan kiusaamiseen ei voi kukaan tehokkaasti puuttua, vaikka haluaisi. Kunnianloukkauksesta voi oikeastaan jäädä kiinni vain, jos tekee sen omalla nimellään, kuten Seppo Lehto... Onkin erittäin vaikea keksiä, miten tästä pitäisi puhua nuorille. Nuoret myös osaavat lukea näistä tapahtumista. Käykö heille samoin kuin itselleni Jokelan jälkeen: entä jos seuraava vastaava tapaus ei tunnukaan enää niin pahalta, kun siihen on turtunut? Tosiasia on, että uhrit voivat löytää kymmenenkin vuoden päästä netistä kuvan itsestään riisuuntumaan pakotettuna. Internetin medialaskeuman puoliintumisaika on pitkä tai ikuinen.